Dead Thronessa on tavallaan kaikkea, mitä hyvä metalcore-albumi tarvitsee. Olisin todennäköisesti napauttanut näin ehdottoman raskaalle ja äkkipikaiselle, mutta melodioita kuin pikaisina keitaina hyödyntävälle albumille vielä pari vuotta sitten neljä tähteä.
Mutta mitä on metalcore vuonna 2011? Tänä aikana genre on purrut monotonisuudessaan itseään nilkkaan, ja nilkka verestää ikävästi. Erityisesti tämä koskee jenkkibändejä. Tuskin tunnistaisin The Devil Wears Pradaa parin vuoden päästä kuin korkeintaan erikoisesta rääkylaulusta, jos metalcorea soitettaisiin arvuuttelumielessä eri levyiltä.
Dead Throne tulittaa raskassoundisesti, mutta myös raskassoutuisesti. Metalcoren tunnuspiirteiden yksitoikkoisuus iskee pahasti, rääky menettää jatkuvasti toistettuna tehoaan ja kaiken vetäminen äärimmäisen tiukaksi sotii lopulta itseään vastaan. Levy ei elä eikä hengitä. Kaikista bändeistä ei yksinkertaisesti ole silmittömään junttaan, sillä siihenkin tarvitaan vahvaa näkemystä.
The Devil Wears Prada on pitänyt kunnia-asianaan terästää musiikkiaan levy levyltä, ettei kukaan pääsisi syyttämään pehmenemisestä. Itsepäisyys on joskus hyvästä. Mutta yrittäisivät nyt jollain tapaa persoonallistaa tuotostaan. Jos veturi jyskyttää kohti luhistunutta siltaa, umpiossa pysyttelyn sijaan kannattaisi pikaisesti laajentaa reviiriään. Muuten putoaa.