Nähtyäni Status Quon parilla keikalla viime vuosina, jouduin toteamaan pitkän välinpitämättömyyden jälkeen, että bändi tekee oman tarkkaan rajatun juttunsa tasan niin hyvin kuin se on mahdollista, kaiken lisäksi hymysuin ja mainiolla itseironialla, nimenomaan Francis Rossin taholta. Kiinnostus siis heräsi, kun perinjuurin symppis herra julkaisi toisen soololevynsä. Entä millaista mahtaa olla se Rossin musa, joka ”ei Quolle sovi”, miehen omaa ilmaisua lainatakseni.
No, arvatkaa. Tasan samaa ränttätänttärockia, paitsi että nopeatempoiset biisit ovat järjestään vähän tyhjänpäiväisempiä. Kaiken huipuksi mukana on vielä ”uusi versio” Carolinesta. Quo-Lite on paras termi kuvaamaan tätä renkutusta, jossa ei ole mitään suvantoja eikä kliimakseja. En tajua alkuunkaan, miksi One Step At A Time on pitänyt julkaista. Ei ainakaan rahasta eikä taiteellisesta kunnianhimosta. Käsittämättömiä ovat rokkitähtien tiet.