HAVEN: Between The Senses

Britanniasta on viime aikoina tulvinut enemmän herkkiä rockbändejä kuin kukaan tarvitsee. Manchesteriin kotiutuneen Havenin esikoisalbumi on hyvä esimerkki siitä, mitä Coldplayn, Starsailorin sekä Musen menestys on saanut aikaan nuorien muusikoiden keskuudessa. Havenin musiikissa ei ole ripaustakaan kokeilunhalua tai asennetta, joka erottaisi heidät omassa lokerossaan operoivaksi yksiköksi. On vain suuria tunteita, jotka ovat tulleet tutuksi muun muassa mainitun yhtyekolmikon levyiltä. Kaiken lisäksi laulaja Gary Briggs kuulostaa luvattoman paljon Chris Martinin, James Walshin ja Matt Bellamyn jakojäännökseltä.

Havenin albumidebyytin kaikki 12 kappaletta ovat korkeintaan keskitempoisia ja niiden yleistunnelmaa kuvatessa olisi käyttöä anthemic-määreen osuvalle käännökselle. Esimerkiksi Say Something tai Out Of Reach eivät varmastikaan kuulosta autoradiosta yhtään huonommilta kuin brittirockin sensitiivisen siiven singlevalinnat keskimäärin, mutta minkäänlaista muistijälkeä nekään eivät mieleen jätä. Ramonesin levyllä kaikkien kappaleiden kuulostaminen samalta saattaa olla hyve, mutta tällä kertaa tuloksena on vain totaalinen turtuminen. Albumin on tuottanut The Smiths -sankari Johnny Marr, jonka olisi uskonut saavan aikaan jotain mielenkiintoista ainakin kitaraosastolla. Hänen olisi pitänyt myös ymmärtää, että 56-minuuttisella levyllä on ainakin pari biisiä liikaa.

Jos Parachutes on kuunneltu puhki, niin Between The Senses käy tilapäisestä korvikkeesta seuraavaa Coldplay-levyä varrotessa. Mihinkään muuhun albumia on hankala suositella.