En muista ketään toista artistia Milwaukeesta, mutta Heidi Spencerin perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta paikalta. Tai sitten levyn innoitus pusertuu ympäristön murhaavasta tylsyydestä.
Niin tai näin, levyn nimiraita on upeimpia lauluja, mitä olen hetkeen kuullut. Rauhallinen, liki akustinen, pelkistetty ralli kimmeltää valoa lempeän alakulonsa alta. Heidin tyttömäisen lutuinen, mutta hiukan käheä ja hauraudestaan huolimatta elämää nähnyt ääni murtuu huolettoman vihellyksen, läpsyttävien rumpujen, simppelin akustisen kitaran ja pianon saattamana huokaavaan falsettiin niin, että sydän meinaa pakahtua. Täyden killerin kruunaa kauttaaltaan erittäin kypsästi soittavan Matt Hendricksin tajuttoman hienolla soundilla helähtelevä sähkökitara.
Vaikkei ihan mokomaa tasoa saavutetakaan muilla, paikoin steel-kitaran ja haitarin sulostuttamilla kappaleilla, ovat nekin reippaasti keskinkertaista parempia. Dolly Partonia, Joanna Newsomia ja Edie Brickelliä palvova Spencer tekee myös lyhytfilmejä, joten ei ole ihme, että myös hänen laulujensa tarinat maalaavat sattuvia tuokiokuvia. Under Streetlight Glow’ta jaksaa kuunnella usein.