IDLEWILD: 100 Broken Windows

On mahtava kuunnella levyä, joka aiheuttaa jatkuvan hyvän olon tunteen. 100 Broken Windowsin kahteentoista raitaan ei sovi yhtään keskinkertaista hetkeä.
Idlewild tekee musiikkia varsin perinteisellä punkpop-kaavalla, paino sanalla pop. Mieleen tulee China Drum, ja se on kehu, jos mikä. Idlewildin melodiataju on pettämätön ja siinä suhteessa se muistuttaa myös maantieteellistä sukulaistaan Teenage Fanclubia. Epäilemättä myös R.E.M.iä on tullut kuunneltua. Useimmiten kaava on seuraava: säkeistöissä kitaristi Rod Jones malttaa jopa näppäillä kitaraansa, mutta viimeistään kertosäkeeseen polkaistaan muhkea särömuuri. Usein toimivaksi todettu resepti siis.
Bändin ansio ei ole musiikin omaperäisyydessä, vaan yksinkertaisesti loistavissa biiseissä, jotka soitetaan ja lauletaan juuri niin kuin ne kuuluukin tehdä. Ja ne ovat kaikki hyviä. Erityisen maininnan ansaitsevat Quiet Crown, joka parhaiten allekirjoittaa kaiken edellä kehutun ja kosketinmelodiallaan Type O Negativen My Girlfriend's Girlfriendin mieleen tuova These Wooden Ideas.
Nämä neljä 23-vuotiasta skottia lataavat kappaleet täyteen lämpöä ja ystävällisyyttä, vaikka musiikki onkin välillä kaikkea muuta kuin siistiä ja hiljaista. Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua. Myös rumpali Colin Newtonin kekseliästä ja elävää tyyliä huomaan usein unohtuvani kuuntelemaan. Kerta muutkin nimet on lueteltu, niin olisi epäreilua jättää basisti Bob Fairfoull mainitsematta, varsinkin kun mies hoitaa paikkansa mallikelpoisesti.
Tiedän vieväni uskottavuuden tältä arviolta, mutta en löydä 100 Broken Windowsista mitään huomautettavaa. Levyn pituus on ihanteellinen vajaat neljäkymmentä minuuttia, mutta silti The Bronze Medalin päättyessä tahtoisi kuulla vielä paljon lisää.
Vuoden 1998 debyyttialbumi Hope Is Important meni brittilehtien suitsutuksesta huolimatta ohi. Korjaan asian mitä pikimmin.