LARS FREDERIKSEN AND THE BASTARDS: Lars Frederiksen And The Bastards

Kun Rancid lähti viimeisimmällä levyllään testaamaan kuinka veteraaneilta sujuu rujo hardcore, on Tim Armstrongin vähemmälle huomiolle jäänyt aisapari Lars Frederiksen palannut omille juurilleen ihan kirjaimellisesti. Nimetön albumi on rosoinen ja emotionaalinen rakkaudentunnustus Frederiksenin lapsuudenseuduille Kalifornian Campbellille. Teema on vanhojen muistelo. Oman identiteetin rakentuminen punk-jengissä, lankeaminen huumeisiin ja niistä irtautuminen. Levy on myös testamentti Rancidin karheaäänisen kitaristi-vokalistin pitkäaikaiselle lapsuudenystävälle, joka hiljattain kuoli heroiinin yliannostukseen. Albumi on työstetty yhdessä Armstrongin kanssa Frederiksenin muistikuvien pohjalta.
Kaukana ei olla miesten vakiduunista, mutta onhan Äpärien punk Rancidia huomattavasti likaisempaa vanhan koulukunnan soundia. Albumin tuotantokin on lievästi sanoen lo-fi, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti vasurilla vetäisty raakaversio. Surffaaville Kaliforniapunkeille rehevä rokkaus on silti varmasti liikaa. Laulaahan Frederiksen ei varsinaisesti ole koskaan osannut, mutta elämän tuomaa karismaa tulkinnassa on sitäkin enemmän. Edelleen niittejä ja keesitukkaa ylpeänä pitävä Frederiksen korisee miehekkäästi jengioodi Skunxin ja Motörheadin tunnetuksi tekemän Leavin' Heren. Monipuolisuutta tuo muutama melodisempi kappale kuten pistämättömän tarttuva Wine & Roses sekä lähes Ob-La-Di, Ob-La-Dan tasoinen idioottirallatus Subterranean.
Miellyttävän rehellinen ja omakohtainen Frederiksenin soolo on etevän punklevyn ohella myös rumankaunis ajankuva Amerikan länsirannikon värikkäiden kulissien kääntöpuolesta.