Levyn nimen pitäisi mielestäni aina olla oleellinen osa sen sisältämää musiikkia, vaikka toisenlaistakin lähestymiskulmaa näkee. Tässä kuitenkin ollaan täsmälleen asian ytimessä.
Todennäköisesti tämä yhteistyö tulee useimmille molempien tekijöiden faneille yllätyksenä, eikä kokeellisen, hyvinkin kiemuraisia melodioita suosivan brittifolkkarin ja hänen näennäisen vastakohtansa eli provosoivaan satiiriin taipuvaisen, pitkällä kaavalla jännitettä minimalistisesti kasvattavan hypnorockin mestarien liitto pinnalta katsoen ehkä järin luontevalta tunnukaan, mutta nimenomaan luonteva se on. Ja samalla aivan omanlaisensa. Siis siinä määrin, että ennustan Hengen näkyvän piakkoin monilla vuoden parhaat -listoilla ympäri maailmaa.
Dawsonin kertomukset käsittelevät silmää räpäyttämättä aikamme ilmiöitä ja ihmisiä kuin karuja kohtaloita, kirjaimellisia ja myyttisiä.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että Richard Dawson väkisinkin leimaa lopputulosta enemmän, koska hänen laulutapansa, äänensä ja fraseerauksensa ovat niin ainutlaatuisia ja niihin korva ensimmäiseksi tarttuu. Nelikymppisellä Newcastlen pojalla on häkellyttävä kyky laulaa pitkiä, pääosin proosamuotoisia ja toistoa kaihtavia tarinoitaan muinaisesta brittiläisestä musiikista ammentavin koukeroin täysin vaivattomasti. Ja kun hän loikkaa poikamaiseen falsettiin, niin kuin usein tekee, kuulija saattaa hätkähtää. Paitsi, ettei siihen oikein jää tilaisuutta, koska Dawson tekee tehtävänsä zenmäisesti arpomattomalla ”nyt tasan mennään” -asenteella, joka hurmaa totaalisesti. Energia kihisee niin vastustamattomalla tasolla.
Kaiken huipuksi Dawsonin kertomukset käsittelevät silmää räpäyttämättä yhtä itsestään selvästi meidän aikamme ilmiöitä ja ihmisiä (traumoineen, masennuksineen ja muine nykyään jokapäiväisine kauroineen) kuin karuja kohtaloita, kirjaimellisia ja myyttisiä. Molemmissa tapauksissa tilanteet osuvat tummemmalle puolelle, mutta Dawsonin ripitykset ovat katarttisia: ne purkavat ahdistuksia, eivät vello niissä. Niissä on myös aseistariisuvaa myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan.
Soitto tulvii nyansseja, tavanomaisuudet väistäviä sovitusratkaisuja, upeaa svengiä ja väkevästi välittyvää tekemisen iloa.
Ja miten tähän vastaavat Porin kujeilijat? Aivan laittamattomasti! Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi siihen, miten hienostunut ensemble Circle nykyään on. Soitto tulvii nyansseja, tavanomaisuudet väistäviä sovitusratkaisuja, upeaa svengiä ja väkevästi välittyvää tekemisen iloa. Mukana on akustisiakin elementtejä. Monin paikoin meno on kuin progemetallia, josta on riisuttu kaikki molempien lajien kliseet ja tyypillinen sointi. On synkeitä riffejä ja eeppisiä kliimakseja, mutta myös folkahtavaa luomuutta ja varsinkin 12-minuuttisessa Silphiumissa Grateful Deadin Dark Star -henkistä avaraa improvisaatiota (Jussi Lehtisalo on armoton Deadhead). Loppupuolella Mika Rättö tuplaa Dawsonin kiemuraisia fraaseja mestarillisesti ja pääsee itsekin vähän kajauttamaan.
Molemminpuolisesta fanituksesta tämä yhteistyö lähti ja Dawsonin mukaan Newcast-lessa on enemmänkin Circle-faneja. Kaupunki on hyvin työväenluokkainen miljöö, kuten Porikin. Väittäisin senkin syvemmällä tasolla vaikuttaneen kemioiden kohtaamiseen. Lopputulos on ajaton ja hengellinen.