Päinvastoin kuin parilla viimeisellä instrumentaalilevyllään (Impossible Truth, 2013, Modern Country, 2016), Nashvillestä äskettäin Kaliforniaan muuttanut ex-Lambchop-kitaristi soittaa tässä pelkästään akustista. Aina sitä ei välttämättä tiedosta, koska Meg Duffyn sähkökitara seurailee, tukee ja alleviivaa isännän sormipikkailua niin varjomaisesti pehmein, kuulaasti helkkyvin soundein. Rytmisektiokin komppaa äärimmäisen hienovaraisesti. Paikoin syntikka huokailee kuin tuuli jossain kuulorajalla.
Kokonaisvaltaisesti duurissa kulkevan albumin yleisvaikutelma on mietiskelevä, nätti ja näinä aikoina oudon valoisa ellei peräti optimistinen. William Tyler itse on kuvaillut musiikkiaan nimikkeillä ”cosmic pastoral” ja ”rural new age”, jotka kuvaavatkin sitä osuvasti. Niin sanottu new age kuulostaa minun korviini usein hiukan liian virtaviivaisesti ja puhtoisesti kauniilta ja niillä rajoilla tässäkin mennään. Loisteliasta soittoa ilman virtuoottista pelleilyä, mutta kaipaisin vähän varjoa, mollia ja jonkin sortin draamaa tasaisesti lipuvaan auvoon. Man In A Hurryssa Duffy väläyttää viimemainittua lyhyessä soolossaan. Päätösraita Our Lady Of The Desertillä vierailee mestarismies Bill Frisell, taas kerran suvereenia tyylitajua osoittaen.
