Ensimmäisten äänten soidessa joudun varmistamaan, kuuntelenko oikeaa levyä. Siinä missä Sasami Ashworth kutoi debyytillään (Sasami, 2019) hellän perfektionistista shoegazing-mattoa, möyrii kakkoslevyn avausraita Skin A Rat kuin pahaisin industriaalihirviö. Mitä hittoa on tapahtunut?
Tyrmäyksen jälkeen sointi asettuu tunnistettavampiin uomiin. Entiseen Sasami ei kuitenkaan palaa. Pikemminkin hän venyttää rajojaan epäonnistumistenkin uhalla. Syvintä inspiraatiota on tarjonnut 1990-luvun loppu, josta Sasami on vohkinut halpoja nu-metal-riffejä ja yrmeitä tuotantoratkaisuja lohdullisten lauluraitojensa vastapainoksi.
Kun lähdeaineisto on laajaa ja miellyttämisenhalu nollassa, vaihtelee lopputuloksen laatu. Onneksi täysin vaivaannuttavat esitykset, kuten kvasimetalliversio Daniel Johnstonin Sorry Entertainerista, ovat harvassa. Vaikka tyylilajien rinnakkain- ja vastakkainasettelut jäävät monesti pintapuolisiksi, kielivät ne myös kypsymisestä. The Greatestin ja Not A Love Songin kaltaiset anthemit olisivat tuskin olleet mahdollisia, jos Sasami ei olisi iskenyt vanhaa katsantoaan säpäleiksi.
Arvokkainta levyllä on tuntemus siitä, että muutos on lähtenyt sisäisestä tarpeesta. Siksi Squeezen purkauksia tekee mieli kunnioittaa, osuivatpa palaset toisiinsa tai eivät.
