Tamperelainen psykerock-yhtye leipoo huuruista kakkua, kuten asiaan kuuluu. Hawkwindiä ja häröjatsia on kuunneltu, ja laitettu varmuudeksi Pink Floydin korvajuliste seinään inspiraatioksi. Meno on ikiaikaista niin asenteeltaan kuin instrumentaatioltaankin, eikä hommassa paljon hittitehtailu tuoksahda. Jatsitupakki ennemminkin.
Toistakymmentä vuotta häärännyt yhtye pöristelee mielenkiintoisen utuisissa sfääreissä. Materiaali liitelee mainiosti härmistellen, mutta ei äidy liian hapokkaaksi. Jammailu ja spontaani ote kuuluu otteissa rentoutena mutta toisaalta myös jonkinlaisena viimeistelemättömyytenä. Bändi ei myöskään vaikuta tuuttaavan missään vaiheessa sielunsa kyllyydestä. Saksofonin johdattaman pörisevän, paukkuvan ja pulputtavan materiaalin äärellä jää kaipaamaan sitä maagisen katharttista yli-inhimillistä myllytystä, joka yhdistää tajunnan gaian mystiseen sykkeeseen.
Tuotannollisesti albumi on melko kotikutoinen. Osa sovituksista ja suoritteista jää vähän puolitiehen. Soundiinkin kaipaisi lisää muhkeutta ja rohkeaa sekopäisyyttä, jotta se todella jysähtäisi tajuntaan. Tästä huolimatta yhtyeen sopivasti homeinen meno on kuitenkin hyvää tasoa, etenkin alan harrastajille.