Visions Of Atlantis on yhdeksässätoista vuodessa remontoinut kokoonpanonsa usein, mutta musiikillisesti se on kiertänyt samaa tahkoa koko uransa ajan.
Wanderers on silti yhtyeen tähän asti paras albumi. Pikkunätit melodiat vertauskuvallisine meriaiheineen ovat tarpeeksi kivoja kestääkseen sen muutaman kuuntelukertaa, vaikka se sama sävellyksellinen ja tuotannollinen homogeenisuus levyä riivaa kuin yhtyeen kuutta muutakin täyspitkää. Tuttuja vesiä kyntävä Wanderers tuo tykö lastenlaulumaisen yksinkertaisia kertosäemelodioita ja metritavarasinfoniaa, jossa rivakat biisit kuulostavat toisiltaan ja balladitkin ovat keskenään samanlaisia. Keijumaisen ilmavan, enemmän pop- kuin oopperaääntään käyttävän sopraanon ja komean miesbaritonin yhteispeli on miellyttävää kuulla, mutta taas kerran Visions Of Atlantisin biisit valuvat muististani kuin vesi hanhen selästä.
Lyriikoissa purjehditaan mielen valtamerillä etsimässä saarta, jolta löytyy avaimet itsensä syvempään tuntemiseen ja onneen, mutta en löydä näiltä vesiltä tarpeeksi naiiviutta, että osaisin vieläkään sinfonista vuorolauluhevin ja tuplabasarihölkän yhdistelmää täysin arvostaa.