Supertender on outo nimi Mama Kingin debyyttialbumille. Hellyys ei nimittäin juhli kvartetin ylenpalttisesti testosteronia suihkuavassa soundissa, joka on raskas ja kireä.
Tällaiselle äärimmäisen professionaalisti toteutetulle mätölle saattaa hyvinkin löytyä kunnioitettavia fani-laumoja sekä Suomesta että ulkomailta, mutta minua se ei puhuttele yhtään. Vihaan tällaista hengittämätöntä tehosoundia. Se muistuttaa inhoamastani Danko Jonesista, vaikka The Mama King onkin suorastaan melodinen orkesteri tuohon mölyapinaan verrattuna. Aika chriscornellmaisesti laulava Mikko Laiho on myös Dankoa parempi laulaja.
Mama King on eräänlainen ”superbändi” siinä mielessä, että sen puitteissa ovat lahjansa yhdistäneet Don Huonojen ja Von Hertzen Brothersin kitaristi Kie Von Hertzen, monilahjakas tuottaja-basisti Kalle Chydenius ja Ari Koivuselle rumpua lyönyt Mauro Gargano. Kollektiivisesti tehdyt kappaleet käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä ja riffit junnaavat muodikkaasti. Rauhallinen Gravel ja junnauksen edukseen kääntävä Ladyboy erottuvat massasta.