Jos mielikuva Marina And The Diamondsista perustuu I’m Not A Robot -kappaleeseen, on Electra Heart kuulijalle kova jysäys takaraivoon. Miten tässä näin pääsi käymään? Eikö kukaan puuttunut tilanteeseen? Onko Kate Perryllä näppinsä pelissä? Diskojytä kasarihengessä on päivän sana, mutta pitääkö sitä joka paikassa olla? Tai dubstepia, sitäkin nimittäin löytyy ripaus.
Electra Heart on Marinan luoma hahmo, jonka arvomaailma on vinksallaan. Teemalevyn kautta Marina tuomitsee turhamaisuuden ja glamour-elämän tyhjyyden, mutta sukeltaa ehkä liian syvälle roolileikissään: ironia menee helposti ohi. Lisäksi tuloksena on uuvuttava ja ärsyttävä musiikkikokemus, eikä ensikuuleman jälkeen sen pariin jaksaisi millään palata uudelleen.
Sitkeys onneksi palkitaan, sillä parin kuuntelukerran jälkeen löysin ihan kokonaisia kappaleita joista pidin, tai ainakin pätkiä niistä. Muutaman kerran nimittäin päästään kauemmas siitä tusinapopjunttaamisesta, johon valtaosassa levyn biiseistä uppoaa.
Etenkin viimeiset kappaleet Lonely Hearts Club ja Buy The Stars ovat katkeransuloista kuunneltavaa, taitavasti tehtyjä popkappaleita, joissa Marinan erityinen äänikin pääsee oikeuksiinsa ja joita kuunnellessa miettii väkisinkin millainen levy olisi kokonaisuudessaan voinut olla. Eikä niitä löydy kuin albumin deluxe-versiolta. Pistää vihaksi.