Tänä vuonna 22 vuotta täyttävä brittiläinen kauhukakara Mica Levi on tiettävästi kokeillut onneaan niin garage- ja grime-piireissä kuin niin sanotun vakavankin musiikin parissa. The Shapes -yhtyeensä kanssa tämä äänenkäytössä musiikkiaan maltillisempi nuori nainen soittaa keskiön kaukaa kiertävää poppia, jonka venkoilevat rakenteet hautautuvat nyrjähtäneisiin sovitusratkaisuihin ja soitinnukseen, joka tasa-arvoistaa preparoidut instrumentit, pölynimurin ja sirpaleiksi hajoavat cd-kotelot. Koska tämä ei riitä, pikemminkin välinpitämättömästi kuin kriittisesti rokin tavanomaisiin tekstuureihin ja äänenväreihin suhtautuva Levi työllistää jonkinlaista anomaalista ja ajan ulkopuolella säksättävää microhousea menestyksekkäästi tuottanutta Matthew Herbertiä, joka on sivumennen sanoen paitsi allekirjoittaneen suuri sankari, vielä suurempi konseptualisti ja todennäköisesti myös kusipää.
Jewelleryn kummallisuus kalskahtaa joko tarkoitushakuiselta tai ensivaikutelmaa pinnallisemmalta, sillä pikkutarkasti ohjelmoitujen glitchien ylitsepursuavan paskan alta paljastuu ajoittain koukku, jollaisia eivät tehtaile sen enempää roskisdyykkarit kuin säveltäjätkään vaan popin keinovalikoimaa ja kielioppia tutkineet blogien sankarit. Sellainen on Micachukin, ja Jewellery, joka on melkein yhtä ruma pieni älynväläys kuin hänen kampauksensa, on kaikessa hajanaisuudessaan hieno osoitus siitä, että höyhensarjassa toisin tekeminen voittaa aina keskitien kulkemisen.