Suomen Ateenasta eli Jyväskylästä tietoisuuteemme jyräävän Red Number Two -kuusikon debyytti on nimetty itseään havainnoivaksi: These Things Take Timea on nikkaroitu ja hiottu kolme vuotta. Kiireettömyys kuuluu kautta levyn soitannollisena kompetenssina. Ryhmän suureellisesti, tunteikkaasti ja monessa kerroksessa yhtä aikaa soiva rock on teknisesti priimaa.
These Things Take Time velloo suurten tunteiden törmällä – sellaisten, jotka saavat Lutakolla tai Tavastialla jurottavan miehen puristamaan kätensä hiljaa nyrkkiin ja irvistämään silmät kiinni. Ja vakavaa ja komeaa kuultavaahan levy pääosin onkin, kuten voi odottaa yhtyeeltä, jota voi nakella vaikka Mogwain ja Toolin kaltaisilla nimillä ilman, että joutuu myöhemmin aivan tomaattina punastelemaan.
Liekö syynä tämä loputtoman ironian kyllästämä jälkimoderni aika, mutta liika vakavuus ja juro pönäkkyys saavat levyn kuulostamaan paikoin kornilta ja jopa koomiselta. Iskuvoimaa nakertaa välillä eritoten Jami Haaviston laulu. Se tuo mieleen yhtyeen, jonka nimeä kukaan ei tahtone levynsä arviossa nähdä: Nickelbackin.
Toisaalta esimerkiksi instrumentaaliraita Cassiopeia on lähes huumaava yhdistelmä kauniita popmelodioita ja nautinnollisia postrock-kaaria.