SHELBY LYNNE: Love, Shelby

Shelby Lynnen uusi albumi on epäonnistuneiden valintojen summa. Jos ne ovat Shelbyn omia, tuntuvat pian pari vuotta sitten ilmestyneen I Am Shelby Lynne -levyn maukas Dusty In Memphis -pastissisoundi ja sävellyksinä yllättävänkin vahvat biisit melkoisilta onnenkantamoisilta, joille lienee turha odottaa jatkoa. Jos taas valinnat ovat levy-yhtiön tekemiä, niin täytyy sanoa, että tällä kertaa Shelbyä on viety kuin ensikertalaista hevoskaupoissa.
Äänimaailmansa latteudessa suorastaan ällistyttävän Love, Shelby -levyn on tuottanut Glen Ballard eli mies Alanis Morissetten Jagged Little Pillin menestyksen takana. Ei siis ihme, että samaa saatanan hyvin soitettua, mutta tyystin tunteetonta "rocksoundia" isketään heti levyn avausraidan Trust Men kertosäkeessä päin naamaa niin, että heikompaa hirvittää. Kun levyn kolmannessa kappaleessa ihmetellään Jeesusta Greyhound-bussissa on jo menty liian pitkälle. Tällaisen konseptin takana eivät voi olla ketkään muut kuin Universalin executive-osaston siivutetun makkaran lailla musiikkia kauppaavat läskiperseet. Epäilemättä albumin pikkupornahtavat nänni- ja napakuvatkin ovat heidän loputtomasta ideavarastostaan lähtöisin.
Tällainen levy laittaa vihaksi. Love, Shelby -levyllä on onnistuttu puristamaan taiteilijan persoonallisuus niin lähelle nollaa, että liikutaan jo kotimaisten iskelmätehtaiden liukuhihna-artistien lukemissa. Ilmeisesti suuren bändin bravuuriksi tarkoitettu Ain't It The Truth -pullistelukin puhkuu ja puhisee todella ponnettomasti. Vailla vanhoja jazz-tunnelmia makustelevan Tarpoleon Napoleonin ja sydämellisen Killin' Kind -poppiksen tuomaa hetkellistä virkistystä albumi ansaitsisi ilman muuta alimman mahdollisen arvosanan.
Hyvä Shelby, uusi rohkeampi ja rokkaavampi ilme ei pue sinua ollenkaan. Miten ihmeessä sinut on saatu huijattua mukaan tällaiseen typeryyteen?