Viime aikoina Dublinin tyttö Sinéad O’Connor on ollut otsikoissa pappisvihkimyksensä takia ja käräytettyään ystävänsä Shane MacGowanin A-luokan huumeista. Sinéadilla itselläänkään eivät ole kaikki asiat olleet kunnossa, sillä viime vuonna hän menetti pienen tyttärensä huoltajuuden tytön isälle ja yritti itsemurhaa. Tuskinpa moni olisi ollut yllättynyt, vaikka hän olisi jättänyt pop-bisneksen sikseen.
Nothing Compares 2 U -hitin jälkeen Sinéad O’Connorissa oli ainesta todelliseksi supertähdekis, mutta nyt loistava tulevaisuus on jäänyt jo kauas taakse. Hänen neljännen varsinaisen studiolevynsä musiikki ei ole ollenkaan jännittävää tai inspiroitunutta eikä se laita itkemään. Rytmiluuppejakin on kuultu jo niin Elton Johnin kuin Eric Claptoninkin levyillä eikä Faith & Courage kuulosta muutenkaan levylltä, jota ilman olisi mahdoton elää. Edes nimekkäät kollaboraattorit (muun muassa Eurythmicsin Dave Stewart, dub-maestro Adrian Sherwood, Wyclef Jean, Jah Wobble ja Brian Eno) eivät ole saaneet iskettyä henkeä O’Connorin paluualbumille. Sinéad O’Connorin keuhkoissa on edelleen voimaa, mutta musiikissa ei ole aavistustakaan The Lion And The Cobran tiukan katolisen kasvatuksen tukahduttamasta kiihkosta ja intohimosta. Esimerkiksi Jealous sopisi paremmin Sporty Spicen ja Hold Back The Night jonkun permanentatun jenkkirockbändin repertuaariin kuin Sinéad O’Connorin esitettäväksi. Hänen musiikkinsa on aina perustunut hankalien ihmissuhteiden vatvomiseen, mutta nyt lauluista ei välity sama sisäsyntyinen pakko kuin kahdella ensimmäisellä albumilla. Sävy on jotenkin anteeksipyytelevä, muutenkin kuin sanoituksissa.
Klassisen esikoisalbumin jälkeen Sinéad O’Connorin jokainen albumi on ollut edeltäjäänsä huonompi. Kuudessa vuodessa kurssi ei ole muuttunut.