Olin Pub Sirdiessä oluella ja lähelle istui levottoman oloinen mies. Hän alkoi jutella naapuripöydän seurueelle niitä näitä intensiteetin kasvaessa koko ajan. Keskityin keskusteluun ystäväni kanssa ja suljin miehen pois foneettisesta silmukastani. Keskustelumme tauotessa naapurin hullu tunkeutui jälleen tajuntaani. Hän oli alkanut selostaa, mitä tapahtuu jos ”jengi alkaa sekoilee”. Sen jälkeen ”kaikilla menee 98 % ajasta marjojen etsimiseen ja kellään ei ole hauskaa”. Hän siirteli jatkuvasti pöydällä olevaa yhden litran maitopurkkiaan.
Patriarkaalisiin uskontoihin addiktoituneen Sinead O’Connorin Theology on kahden levyn paketti. Toinen on äänitetty Lontoossa täydellä bändillä, toinen akustiseksi riisuttuna Dublinissa. Akustisella puolella lauluääni häiritsee pidemmän päälle ja ”älä kerro enempää!” -refleksi nostaa päätään. Lontoossa äänitetyllä levyllä ääntä pehmentää Sineadin 90-luvun tuotannolle ominainen soundi isoine kitaroineen, hiukan hiphopahtavine biitteineen ja jousivalleineen. Naurettavuuksiin toki mennään tälläkin puolella. Rivers Of Babylonilla laulu vaeltelee rasittavasti kuin hipin kitarasoolo. Tim Ricen ja Andrew Lloyd-Webberin myrkyllisistä kynistä lähtenyt I Don’t Know How To Love Him on läheltä äänitettyine lauluineen ikävän pornografinen.
William S. Burroughs sanoi joskus, että hullujen kanssa jutteleminen on kuin tuijottaisi pohjattomaan kuiluun. Palaan elämässäni tähän sitaattiin aina vain useammin. Se on totta. Ja kuilu, toisin kuin esimerkiksi hammastahna, ei sovi jokaiseen päivään.