Jon Spencer on musiikin Nicolas Cage. Hyvän roolin sattuessa kohdalle mies loistaa, mutta silloin kun ei nappaa, jälki on murhaavan huonoa. Tällä levyllä kuullaan molempia Spencereitä.
Musiikillisesti Amsterdam Throwdownissa on jotain samaa kuin erinäisissä Grand Royal/Beastie Boys -projektibändeissä 1990-luvun kultaisina altsuvuosina tai esimerkiksi Jon Spencer Blues Explosionin Experimental Remixes -ep:ssä. Eli kyseessä ei ole dogmaattisesti lo-fi-rokkaava Spencer, vaan funkkaileva sellainen. Konetaustat toimivat hyvin funkisti nakuttavien ja fuzzisti ujeltavien kitaroiden kanssa.
Levy kompastuu lauluihin. Lieneekö ongelmana Amsterdam vai jostain muusta syystä juurensa juontava kemiallinen epätasapaino, mutta Spencer ja Martinez kuulostavat kahdelta pamipäältä vetämässä B-52’s-biisejä. Enkä tarkoita hyvällä tavalla, vaan ärsyttävällä.
Julkaiskaa äkkiä instrumentaaliversiot, niin ostan heti. Tällaisena levy on lähes täysin kuuntelukelvoton.