Wimme Saari on palannut pitkäksi venyneelta levytystauolta ja tehnyt todella hienon ja omintakeisen teoksen. Wimme on myös lämmittänyt uudestaan yhteistyön Tapani Rinteen kanssa. Se on hieno asia kummankin kannalta.
Olen aina pitänyt enemmän Rinteen soitosta alemmissa rekistereissä, joten klarinetti ja bassoklarinetti ovat ilahduttavia soundeja. Myös sopraanosaksofonin totaalinen puute on tervetullutta. Rinteen lisäksi läpi levyn loistavat perkussionisti Juuso Hannukainen, laulaja Ulla Pirttijärvi ja kielisoittimista vastaava Matti Wallenius.
Peruskokoonpano onnistuu kuulostamaan samaan aikaan urbaanilta ja arkaaiselta. Vanha jazz on hauskasti läsnä. Kun siihen lisätään vielä muutama kovan tason vierailija, kuten Teho Majamäki, Pekka Kuusisto tai lempiharmooninpolkijani Eero Grundström, on käsissä todella virkistävä kokonaisuus, jota leimaa jonkinlainen hartaus. Onneksi sitäkin rikotaan, kuten hulvattomassa Pariisille omistetussa kappaleessa.
Valtaosin akustisella levyllä on miellyttävä, bassoon painottunut sointi, jota maustetaan todella hillityin konemaustein. Tämä on Wimmen uran paras albumi.