Sanfranciscolaisen karvanaamakvartetin toinen albumi käyttäytyy oudosti. Dos-levyn pöristessä taustalla hiipii hyvä olo luokse, mutta sen loputtua mieleen ei ole tarttunut mitään. Hypnoosi kestää tismalleen niin kauan kuin musiikki pauhaa.
Kuten usein ns. kulttibändien kohdalla, myös Wooden Shjipsin viehätys perustuu enemmän oiviin viitteisiin kuin mihinkään originaaliin. Yhtyeen simppelissä soittelussa on kutakuinkin tasamitat The Electric Prunesin autotallipsykedeliaa, Detroitin katurockin raakuutta, krautrockin junnaavuutta ja Silver Applesin seikkailuja elektronisen musiikin syövereissä. Kaiken lisäksi kitaristi-laulaja Ripley Johnsonin lakoniset luennat muistuttavat Suiciden Alan Vegasta enemmän kuin satunnaisesti.
Alkeelliseen grooveen rohkeasti nojaava musiikki toimii parhaiten levyn kahdessa pitkässä biisissä. Down By The Sean aikana rumpali Omar Ahsanuddin ehtii pitkästyä monta kertaa, mutta Johnsonin seitsemän viimeistä minuuttia kestävässä fuzz-irrottelussa piisaa kummastelemista niin Neil Youngin kuin Fred ”Sonic” Smithin ihailijoille. Vielä hienompi on päätösraita Fallin’, jonka urkuri Nash Whalen ja kuulaaseen kitarasoundiin vaihtanut Johnson laittavat kuplimaan kuin pillillä puhaltaisi mehulasiin.