Myös metallimaailman kuuma nousija Lorna Shore seikkailee uusimman Soundin sivuilla. Timo Isoaho haastatteli kitaristi Adam De Miccoa ja laulaja Will Ramosia oikein pitkän kaavan mukaan, ja puhetta riitti muun muassa orkesterin useista Suomen-keikoista sekä vähän Children of Bodomin merkityksestäkin. Lue osio pidemmästä haastattelusta alempaa ja loput sitten lehdestä!
Helsingin Suvilahti kesäkuun viimeisenä sunnuntaina. Tuskan päälavan edustalla alkaa olla ahdasta, sillä käytännössä jokainen festivaalivieras haluaa kokea sen tulisen hetken, kun Lorna Shore vyöryttää kontrolloidun kaaoksensa lavalle.
Sitten PA-laitteiston hanat aukeavat. Sun//Eaterin äärimmäisen tehokas intromelodia halkoo hiljalleen hämärtyvää kesäiltaa, ja New Jerseyssä kotipesäänsä pitävä viisikko astelee lavalle. Muusikoiden suupielissä karehtii pieni hymy: he tietävät, että edessä on hieno puolitoistatuntinen.
”Helsinki… We are fucking back, baby! Open up that moshpit!” kaikkien ylisanojen arvoinen Will Ramos huudahtaa. Ja siitä alkaa löylytys, joka hakee vertaistaan. Noin kaksikymmentätuhatta metallifania – nuoria, vanhoja, kokeneita ja ensikertalaisia – söisi tämän käsittämättömän lahjakkaan bändin käsistä mitä tahansa. Ramos, rumpali Austin Archey, basisti Michael Yager sekä kitaristit Andrew O’Connor ja Adam De Micco paiskaavat veretseisauttavan keikan.
Kun setti huipentuu mestarilliseen Pain Remains -trilogiaan, olo on puhdistunut, hengästynyt ja hämmentynyt. Miten voi olla mahdollista, että täysin sekopäinen yhdistelmä supernopeita blastbeatejä, kieroja riffejä, sinfonista jylhyyttä ja mielenvikaisia laulusuorituksia muodostaa kokonaisuuden, joka on kauneinta ja groteskeinta, mitä modernin metallin maailmassa on kuultu?
Vastausta voi onneksi penätä artisteilta itseltään. Palatkaamme Tuska-keikkaa edeltävään iltapäivään ja liittykäämme kitaristi De Miccon ja laulaja Ramosin hyväntuuliseen seuraan.
– Et ole ensimmäinen tai viimeinen tyyppi, joka pohtii suosiomme syitä ja monisyisten biisiemme saloja. Mietimme niitä toisinaan itsekin, mutta lopulliset vastaukset ovat jääneet avoimiksi, De Micco naurahtaa.
– Selvää tuntuu olevan vain se, että tämä musiikillinen myllerrys kuulostaa päällisin puolin niin sekasortoiselta, ettei kenenkään täysijärkisen pitäisi tykätä siitä!
Onko Lorna Shore puhdasverinen metallibändi?
– Hyvä kysymys. Juuremme ovat syvällä raskaassa musiikissa, ja henkilökohtaisesti sytyin soittamiseen toden teolla esimerkiksi Children of Bodomin innoittamana. Kannamme metallin soihtua ylpeinä – siitä ei ole epäilystäkään, De Micco vakuuttaa.
– Asiassa on kuitenkin toinen puolensa. Lorna Shore -kollektiivissa kuunnellaan hyvin monenlaista kamaa: poppia, rockia, progea, punkkia, hiphopia ja electronicaa. Intoilemme toisillemme kaikenlaisista musiikillisista löydöistä, ja joskus uudet sävyt ujuttautuvat biiseihin asti. Yksi asia on kuitenkin varma: kun me kokoonnumme yhteen ja alamme soittaa, vaikutteet voivat tulla mistä tahansa, mutta lopputulos kuulostaa vain ja ainoastaan Lorna Shorelta.
Suuuooooomiiiii…
Ennen kuin uppoudumme uuden Lorna Shore -albumin saloihin, on paikallaan todeta, että Tuskan ja Lorna Shoren välille on muodostumassa hieno perinne: bändin kaksi viimeisintä Euroopan-festarikiertuetta on päättynyt helsinkiläistapahtuman päälavalle.
– Kahden vuoden takainen ensivierailu räjäytti päämme. Käytämme lavalla korvamonitoreja, jotka periaatteessa blokkaavat kaiken ulkopuolisen äänen, mutta Tuska oli poikkeus. Porukka huusi ja metelöi mukana niin käsittämättömän äänekkäästi, että kuulin heidät koko setin ajan, Ramos hämmästelee.
– Pitkä kesäkiertueemme tosiaan päättyi Helsinkiin. Rundin aikataulu oli tiukka emmekä ehtineet liiemmin nukkua, joten olimme kierroksen päätöshetkillä aivan lopussa. Mutta kaikki ikävät jutut – väsymys, koti-ikävä ja niin edelleen – katosivat mielestä kuin taikaiskusta, kun nousimme Tuskan lavalle. Vaikka soitimme jo iltapäivällä, yleisöä oli valtavasti, ja ihmisten intoilu oli uskomatonta. Klisee tai ei, tunsin oloni todella kotoisaksi, vaikka emme olleet koskaan aiemmin soittaneet Tuskassa, De Micco sanoo.
– Eikä siinä ollut kaikki. Nelisen kuukautta myöhemmin palasimme Suomeen ja soitimme suurimman headliner-keikkamme siihen asti Helsingin jäähallissa. Muistan elävästi sen hetken, kun kävelin iltapäivällä rakennuksen sisuksiin ja törmäsin täydessä varustuksessa olevaan lätkäjoukkueeseen. Niin joo, mehän olemme ihan oikeasti jäähallissa, ja sen takia täällä on niin pirun viileää… No, onneksi tunnelma oli myöhemmin illalla kaikkea muuta!