Soundin 3/26 kansijutussa Anna ja Kaisa Karjalainen kertovat siitä, millaista keikkaileminen Maustetyttöjen kanssa on. Kaksikolla on takanaan jo kelpo määrä esiintymisiä, mutta edelleen yleisön eteen nouseminen herättää sisaruksissa vaikeasti käsiteltäviä tuntemuksia. Lue katkelma Catharina Herlinin toimittamasta pidemmästä haastattelusta alempaa, loput löytyvät lehdestä.
Ulkomaiset keikkayleisöt ovat yllättäneet Maustetytöt riehakkuudellaan ja reaktiivisuudellaan, kun taas kansa kotimaassa on pidättyväistä. Keikkataltiointien perusteella vaikuttaa siltä, että Maustetytöt on pysynyt Suomen ulkopuolellakin uskollisena omalle vähäeleiselle esiintymistyylilleen. Kaksikko keskittyy enemmän soittamiseen kuin yleisön kanssa vuorovaikuttamiseen.
Onko innokas yleisö herättänyt paineita siitä, että Maustetyttöjen esiintymisen pitäisi olla energisempää?
– Mun täytyy myöntää, että olen lavalla aika omassa maailmassani, Anna sanoo. – En mä ihan hirveästi katso, mitä yleisö tekee, tai kiinnitä kauheasti huomiota niihin ihmisiin.
Kaisa on samoilla linjoilla: yleisön tekemiset eivät vaikuta olennaisesti siihen, miten bändi suoriutuu. Hän kuvailee olevansa lavalla omien tekemistensä vankina. Suun edessä on mikrofoni, ja keskittyminen kohdistuu kosketinsoittimiin ja rumpukoneisiin.
– En mä pystyisi tanssimaan vaikka haluaisinkin. Enemmänkin tässä mietitään, miten tämä meidän kotikutoinen… tai sanotaanko, että mun aika kämäinen honotus menee ulkomailla läpi ilman, että teksteistä ymmärtää mitään.
Sisarukset ovat saaneet totutella esillä olemiseen ensimmäisen singlensä julkaisusta lähtien, sillä jo Tein kai lottorivini väärin -kappale (2019) sai huomattavan innostuneen vastaanoton ja toi bändille paljon julkisuutta. Samana vuonna ilmestynyt debyyttilevy Kaikki tiet vievät Peltolaan, toinen albumi Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä (2020) ja Maailman onnellisin kansa ovat ainoastaan syventäneet suosiota ja vahvistaneet Maustetyttöjen asemaa kotimaisen indiemusiikin kentällä.
Suosion mukanaan tuomasta ahkerasta keikkailutahdista huolimatta esiintymisjännitys ei ole kadonnut mihinkään, Anna sanoo.
– Mua on jännittänyt alusta asti, mutta ei ole mitään logiikkaa, miten se ilmenee. Voi olla pieni siedettävä perusjännitys, joka katoaa siinä vaiheessa, kun menee lavalle. Tai sitten voi olla ihan jäätävä epäonnistumisen pelko, jolloin haluaisi tehdä kaikkensa, ettei lavalle tarvitsisi mennä.
Sen verran johdonmukaisuutta asiassa kuitenkin on, että jännityksen taso riippuu paljon omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta, Anna jatkaa. Kun on virkeä ja levännyt hyvin, jännittää vähemmän.
– Anna on meistä se pahempi jännittäjä, mutta kyllä mullakin on tuota samaa, että välillä jännittää tosi paljon, Kaisa sanoo. – Siinä pitäisi olla sellainen sopiva balanssi, että mennään nyt hoitamaan tämä ja mietitään pyykinpesua samalla kun soitetaan.
Toteamus on tarkoitettu vitsiksi, mutta sitäkin on tapahtunut, että ajatukset todella pyörivät aivan muualla kuin itse esityksessä.
– Siitä tulee oikeasti tosi paha mieli, Kaisa sanoo. – Se tuntuu epäonnistumiselta. Ainahan sitä haluaisi virittyä läsnä olevaan tilaan ja olla sen verran itsevarma, ettei pelottaisi olla lavalla.
– Mutta jos keikkoja on vaikka seitsemän päivää putkeen, siinä käy helposti niin, että ei enää muista, missä on ollut edellisenä päivänä, Anna sanoo.
– Olemme vitsailleet leikkimielisesti, että sopivaan tilaan pääseminen vaatisi sitä, että virittäisi itsensä päihteillä ja lisäisi annostusta joka päivä. Mutta se ei ole kestävän kehityksen kannalta mitenkään suotavaa, Kaisa sanoo.