Tällä levyllä revolverit savuavat halvan viskin ja hien pistävän lemun leijuessa nenään. The Black League on kuin Villin Lännen kapakkabändi, joka ryntää ensimmäisenä tappelun tuoksinaan, jos tuolit rupeavat lentämään.
Jälkiviisaana on helppo nähdä edellinen Man’s Ruin Revisited -albumi vain astinlautana kohti A Place Called Badia. Lennokkaaseen ja konstailemattomaan rock’n’rolliin pyrittiin jo silloin, mutta tukkoisuus vaivasi eivätkä palaset olleet muutenkaan aivan järjestyksessä, kun taas tämän kierroksen avaavista kiivaista kantrijameista lähtien on selvää, kuka on kylän pelätyin lainsuojaton.
Radikaalisti kokoonpanoaan uudistanut liiga soittaa innoissaan kuin bänditoiminnan riemut juuri äkännyt poikakolonna. Rautainen kokemus on puolestaan lopulta tuottanut materiaaliltaan tasaisen ja linjakkaan albumin, jolla ravataan lujaa, pysähdytään tuumailemaan samein silmin ja ammutaan taas joka suuntaan. Jo edellisellä levyllä käskettiin, että soita lujaa tai älä soita ollenkaan, mutta tuokin toteama kristallisoituu vasta nyt: volume-nappia tulee käänneltyä oikealle tämän tästä, vaikka järki ja tinnitus-korva yrittävät päinvastaista viestiäkin.