Tänään 5.7.2025 (sattumoisin päivälleen 20 vuotta alkuperäisen Black Sabbath -nelikon viimeisen Helsingin-keikan jälkeen) heavy metal -legenda Ozzy Osbourne jättää hyvästit keikkalavoille lopullisesti nousemalla viimeisen kerran lauteille synnyinkaupungissaan Birminghamissa. Osbournen jäähyväisten ympärille on rakennettu kunnon spektaakkeli, jossa ovat mukana niin ikään viimeistä kertaa yhdessä alkuperäisellä kokoonpanollaan esiintyvän Black Sabbathin lisäksi pitkä lista Ozzyn ja Sabbathin innoittamia bändejä Metallicasta Guns N’ Rosesin, Slayerin, Panteran ja Toolin kautta Rival Sonsiin ja Mastodoniin.
Kukin illan artisteista esittää konsertin aikana omaa tuotantoaan sekä kappaleita Black Sabbathin tai Ozzyn soolotuotannosta. Lauteilla nähdään myös varta vasten tätä konserttia varten kasattuja all star -ryhmiä, jotka niin ikään esittävät Ozzyn/Sabbathin kappaleita vaihtuvien solistien kera.
Loppuunmyytyä tapahtumaa pääsee seuraamaan (parin tunnin viiveellä) nettistriimin kautta. Kello 17 Suomen ajassa alkavasta striimauksesta vastaa Kiswe. Katseluoikeus maksaa 26,99€ ja hinta sisältää livekatseluoikeuden lisäksi pääsyn koko konsertin tallenteeseen, joka on katsottavissa 7.7. kello 17 asti.
Soundin Vesa Siltanen seuraa konsertin nettistriimiä ja raportoi tapahtumista tälle sivulle.
Klo 16.56: Nettistriimi on päällä ja Soundin liveseuranta alkaa. Laskurissa on enää neljä minuuttia, sitten lähtee!
Klo 17.04: Ja näin Mastodon Atlantan Georgiasta saa kunnian potkaista maratonkonsertin käyntiin! Täpötäyteen Villa Parkiin tulee liikettä, kun nelikko käynnistää juhlat Black Tongue -kappaleella.
Klo 17.17: Mastodon jatkaa settiään Blood and Thunder -klassikollaan ja viimeistelee osuutensa Black Sabbathin Supernautilla. Valitettavasti kappaleen laulavan rumpali Brann Dailorin mikki ei ole päällä ainakaan striimilähetykseen ja biisistä tulee näin instrumentaaliversio aina viimeiseen säkeistöön asti. Kappaleen c-osajamittelussa lavalle tulevat myös Toolin Danny Carey, Gojiran Mario Duplantier ja Slipknotin Eloy Casagrande soittamaan perkussioita.
”Kiitos Birminghamille, että isännöitte maailman parasta heavy metal -konserttia!” basisti-laulaja Troy Sanders kiittää yleisöä.
Dailorin laulun uupumisesta huolimatta muuten striimin miksaus on todella huippuluokkaa. Soittimet erottuvat, laulut eivät huku massaan ja yleisönkin ääni kuuluu niin, että kotisohvalla pääsee hyvin täpötäyden stadionin tunnelmaan sisälle.
Nyt pieni breikki ja sitten lavalle nousee Rival Sons. Striimissä bändien vaihtojen aikana näytetään fanien videoita, joissa nämä kertovat, mitä Ozzy ja Sabbath heille merkitsevät.
Klo 17.24: Konsertin juontaa suuri heavy metal -fani ja näyttelijä Jason Momoa, joka huokuu vilpitöntä intoa ja iloa.
”Olisin mieluummin siellä teidän joukossanne, mutta näillä mennään”, Momoa vitsailee ja esittelee seuraavan esiintyjän.
Klo 17.33: Rival Sons nostaa hattua Sabbathille esittämällä Electric Funeralin. Kappale sopii bändille todella hyvin ja tulkinnassa on sopivassa suhteessa omaa ilmettä sekä alkuperäistä. Varsinkin nokkamies Jay Buchanan hoitaa tonttinsa vakuuttavasti kanavoiden niin Ozzya kuin Robert Plantia esiintymisessään. Paljasjaloin ympäri lavaa riehunut Buchanan ja koko orkesteri ottivat kyllä kaiken irti lyhyestä setistään.
Klo 17.58: Thrash-suuruus Anthrax pistää seuraavaksi pitit pyörimään Indians-ikivihreällään. Ja hienosti pistääkin: bändi on totutun kovassa iskussa.
”Emme ole täällä sanomassa ’hyvästi’, olemme täällä sanomassa ’kiitos'”, kitaristi Scott Ian lausuu ennen kuin bändi päättää settinsä Sabbathin Into the Voidiin.
Klo 18.08: Laadukkaan äänimiksauksen lisäksi täytyy tässä kohtaa antaa kiitosta striimauksen vakaudesta. Maailmanlaajuiseen tapahtumaan on selvästi osattu varautua teknisesti eikä ainakaan tällä raportoijalla ole tapahtunut kuin yksi minimaalinen pätkäisy. Esimerkillistä toimintaa.
Klo 18.15: Nyt lavan ottaa haltuunsa Iron Maidenin lämmittelijänä hiljattain Suomessa nähty Halestorm (jonka keulakuva Lzzy Hale on muuten illan konsertin ainoa naisrokkari). Kuten muutkin esiintyjät tähän saakka, myös Halestorm heittäytyy lyhyeen settiinsä astetta suuremmalla vimmalla kuin tavallista. Kun soittoaikaa ei ole ruhtinaallisesti, ei kannata/tarvitse turhaan himmailla.
Klo 18.21: Halestorm on illan ensimmäinen Osbournen soolotuotantoa esittävä bändi. Yhtye on valinnut biisikseen myös hieman ”uudempaa ” Ozzya, nimittäin Perry Masonin lokakuussa 30 vuotta täyttävältä Ozzmosis-albumilta.
Klo 18.36: Seuraavaksi pökköä pesään lyö Lamb of God. Laid to Rest käyntiin ja pitti/niskat pyörimään! Randy Blythe on illan ensimmäinen örisijä ja myös örinävokaalit kuuluvat ja erottuvat striimistä kiitettävästi. Bändin soundi sen sijaan on hieman muhjuinen jo lähtökohtaisesti, mutta se ei menoa juurikaan haittaa.
Klo 18.47: Seuraavaksi soitettu Redneck pitää circle pitin liikkeessä. Kiitospuheen jälkeen yhtye lyö pöytään Sabbath-klassikko Children of the Graven. Ja kyllä muuten jytisee, saaden ensimmäiset crowdsurfaajatkin heräämään. Blythe jättää örinät vähemmälle ja kuulostaa puhtaasti laulaessaan hieman Glenn Danzigilta.
Klo 19.04: Jason Momoa jatkaa intoiluaan ja spiikkaa lavalle Tom Morellon kokoaman ”superryhmä A:n”, johon kuuluvat Osbournen soolobändissä 80-luvulla vaikuttanut kitaristi Jake E. Lee, Ozzyn kosketinsoittaja Adam Wakeman, Ozzyn soolobändissäkin vaikuttanut Faith No More -rumpali Mike Bordin, ex-Megadeth-basisti David Ellefson sekä Extreme-kitaristi Nuno Bettencourt. Ryhmä esittää vaihtuvien laulajien kanssa Sabbath- ja Ozzy-ikivihreitä; ensimmäisenä lauluvuorossa on Halestormin Lzzy Hale, joka esittää Ozzyn The Ultimate Sinin.
Klo 19.19: Hale siirtää viestikapulan seuravaksi Disturbedin David Draimanille, jonka johdolla ryhmä tulkitsee Shot in the Dark -klassikon. Jake E. Leelle on tässä kohtaa syytä nostaa hattua, mies nimittäin suoriutuu tontistaan kunnialla, ottaen huomioon, että kitaristi joutui viime syksynä vakavan ampumavälikohtauksen uhriksi.
Shot in the Darkin jälkeen Lee siirtyy sivuun ja tämän paikan ottaa Anthraxin Scott Ian. Esitysvuorossa on nyt Sabbath-ikivihreä Sweet Leaf. Siinä missä Shot in the Dark oli Draimanin esittämänä ehkä aavistuksen pliisu, Sweet Leaf lähtee jo aivan eri energialla Disturbed-keulahahmolta.
Klo 19.23: Sitten mikkiin tarttuu Ugly Kid Joen Whitfield Crane, bassoon Anthraxin Frank Bello ja rumpupallille hypähtää Sleep Token -yhtyeen naamioitu Sleep Token II. Tällä kokoonpanolla hypätään Ozzyn Believer-kappaleen syövereihin Cranen kuulostassa paikoin lähes pimeyden prinssiltä itseltään.
Klo 19.29: Cranen jälkeen lavan keulille astelee esiintyjäkaartin ”popimpaa” laitaa edustava Yungblud, joka rauhoittaa tunnelmaa Sabbathin Changes-slovarin väkevällä tulkinnalla. Kamerat poimivat yeisön joukosta herkistyneitä ja hymyileviä kasvoja.
Klo 19.43: Ennen seuraavaa esiintyjää nähdään videotallenne Tenacious D:stä tutun näyttelijä-muusikko Jack Blackin ja nuorten virtuoosien Mr. Crowley -esityksestä. Ozzyksi pukeutunut Black on – luonnollisesti – varastaa koko show’n, mutta nuorten soittajalupausten vakuuttavaa otetta on ilo seurata.
Klo 19.48: Seuraavana soittovuorossa on Sabbathin sludgemmasta laidasta inspiraatiota ammentava grunge-suuruus Alice in Chains, jonka basisti Mike Inez on soittanut myös itsensä Ozzyn soolobändissä. Yhtye aloittaa settinsä Man in the Box -klassikolla. Kitaristi Jerry Cantrellin laulumikki ei kuulu ainakaan striimissä, mikä on sääli.
Klo 19.51: Yhtye jatkaa wanhojen klassikoidensa merkeissä: seuraavana soittovuorossa nimittäin Would?. Ja Cantrellin laulumikki on edelleen pois päältä.
Klo 19:57: …ja nyt joku päätti pistää kaikki äänet mutelle: striimin soundit mykistyvät totaalisesti Alice in Chainsin aloittaessa Fairies Wear Boots -kappaletta. Lyhyen tauon (ja refresh-napin painalluksen) jälkeen soundit palaavat, mutta ikävästi vasta biisin loppupuolella. Tämä oli tähän asti varsin mallikkaasti sujuneen striimin ainoa iso kompastus, toivottavasti loppuilta sujuu ilman yskimistä.
Klo 20.11: Nyt lavalle astelee ranskalainen Gojira, joka nousi koko maailman tietoisuuteen Pariisin Olympialaisten näyttävällä esiintymisellään. Yhtye aloittaa omalla tuotannollaan: Stranded lähtee komeasti, mutta laulaja-kitaristi Joe Duplantierin örinät hukkuvat musiikin alle. Lisäksi Mario Duplantierin virvelirumpuun on laitettu kaikua sitten kaikkien muidenkin rumpalien edestä.
Klo 20.22: Yhtye jatkaa settiään Silveralla ja edellä mainitusta Olympiakisasta tutulla Mea culpa -kappaleella. Virvelirumpu kuulostaa edelleen yleisön kohahdukselta eikä laulu erotu äänimassan alta – paitsi kappaleessa laulavan oopperalaulaja Marina Viottin ääni onneksi leikkaa läpi. Setin päättää illan ensimmäinen harvinaisempaa/erikoisempaa laitaa edustava Sabbath-cover, nimittäin Under the Sun Vol.4 -levyltä. Pisteet biisivalinnasta, miinusta soundeista.
Klo 20.41: Sitten seuraa illan erikoisohjelmanumero: lavalle nousee kolme rumpalia: Toolin Danny Carey, Red Hot Chili Peppersin Chad Smith sekä Blink-182:n Travis Barker, jotka yhdessä Tom Morellon, Nuno Bettencourtin sekä basisti Rudy Sarzon avustuksella esittävät rumpujamitteluversion Sabbathin Sympton of the Universesta.
Klo 20.49: Seuraavaksi on aika ”superryhmä B:n” esityksen. Morello, Sarzo ja Carey jäävät lavalle ja heidän seurakseen liittyvät Toolin Adam Jones, ex-Judas Priest -kitaristi K.K. Downing sekä Smashing Pumpkinsin Billy Corgan, jotka esittävät… Judas Priestin Breaking the Law’n? Öh, okei… Noh, birminghamilaisbändihän Priestikin on, joten siinä mielessä kai biisivalinnan ymmärtää. Mutta silti hieman erikoista tässä tilanteessa.
Klo 20.56: Samalla kokoonpanolla esitetään vielä Sabbathin Snowblind. Tähän asti kaikki esiintyjät ovat olleet joko odotetun hyviä tai positiivisesti yllättäneitä, mutta täytyy sanoa, että Billy Corgan menee valitettavasti nyt riman ali. Liekö syy biisivalinnoissa vai missä, mutta Corgan tuntuu vetävän koko homman ns. vasurilla. Downing vuorostaan revittelee Snowblindin soolo-osuudessa oikein olan takaa. Sopiiko sellainen Sabbathiin? Makuasioita.
Klo 20.59: Downing ojentaa soittovuoron Nuno Bettencourtille ja Carey rumpukapulat vuorostaan Chad Smithille. Myös Corgan astuu takavasemmalle ja laulajaksi tulee Sammy Hagar. Lavalle nousee lisäksi Living Colour -kitaristi Vernon Reid. Tällä kokoonpanolla esitetään Ozzyn Flying High Again.
Klo 21.06: Reid antaa soittospottinsa Morellolle ja seuraavaksi soittovuoroon tulee Hagarin Montrose-yhtyeen Rock Candy. Täytyy sanoa, että tähän asti ”superryhmä B:n” esitys on jäänyt kokonaisuudessaan hieman vaisuksi…
Klo 21.13: ..Mutta sitten lavalle astelee Ghostin Tobias Forge ja pelastaa tilanteen tulisella Bark at the Moon -vedolla, johon tukea antavat tiukkaakin tiukemman soolon soittava Bettencourt, Reid, Sarzo, Travis Barker sekä Adam Wakeman. Forgen veto on ehdottomasti ”superryhmä B:n” parhaimmistoa.
Klo 21.20: Seuraavaksi lavalle nousee pitkän linjan rock-veteraaneja: lauteille kipuavat nimittäin Aerosmithin Steven Tyler sekä The Rolling Stonesin Ronnie Wood. Vastapainoksi mukana on myös Ozzyn kaksi viimeisintä sooloalbumia tuottanut Andrew Watt kitarassa. Rock ’n’ rollia tarjoillaan kansalle Train Kept A-Rollinin, Walk This Wayn ja Led Zeppelinin Whole Lotta Loven muodossa. Vaikka uniikki esitys olikin, niin mielelläänhän sitä olisi kyllä jotain Sabbath- tai Ozzy-klassikoitakin kuullut Tylerin tulkitsemana, mutta näillä mennään nyt.
Klo 21.38: Sitten lavalla Pantera nykyisessä muodossaan, johon kuuluvat Phil Anselmon ja Rex Brownin lisäksi Anthrax-rumpali Charlie Benante sekä Ozzyn luottokitaristinakin tunnettu Zakk Wylde. Cowboys from Hellin intron lähdettyä pyörimään syöksyy juontaja Jason Momoakin yleisön sekaan mosh pittiin.
Klo 21.44: Walk raikaa ja Jason Momoa crowdsurfaa. Nyt on todella surrealistinen meininki!
Klo 21.45: Seuraavaksi Pantera rauhoittaa tunnelmaa esittämällä – tietenkin – Sabbathin Planet Caravanin, jonka yhtye äänitti aikoinaan Far Beyond Driven -klassikkolevylleen 1994. Illan koskettavimpia vetoja.
Klo 21.54: ”Olisimme kaikki hyvin erilaista ihmisiä ilman Black Sabbathia”, Phil Anselmo sanoo välispiikissään ennen Electric Funeralia (jonka Rival Sons esitti jo konsertin alussa), jonka Pantera myös takavuosina coveroi Nativity in Black II -tribuuttilevylle.
Klo 22.09: Sitten lavan ottaa haltuunsa Tool, jonka rumpali Danny Carey onkin ehtinyt olla lauteilla jo useaan otteeseen. Omasta tuotannostaan yhtye on valikoinut kappaleeksi Forty Six & 2:n.
Klo 22.15: Toolin Sabbath-valinta osuu Hand of Doomiin. Biisi onkin kieltämättä hyvin toolmainen ja sopii bändille, mutta valinta yllättää siinä mielessä, että sen olisi olettanut olevan biisin aikoinaan Nativity in Black II -tribuuttilevylle äänittäneen, Toolin jälkeen esiintyvän Slayerin valinta.
Klo 22.22: Hand of Doomista erittäin saumaton ja luonteva siirtymä Ænima-levyn nimikappaleeseen. Kova!
Klo 22.39: Sitten esiintymisvuorossa jo kertaalleen kuopattu ja paluun keikkalavoille tehnyt thrash metal -jätti Slayer. Setin avaa God Hates Us All -levyn väkevä avausraita Disciple. Muutaman vuoden tauko toiminnassa ei ole tehnyt yhtään hallaa Slayerin toimittamiselle, vaan yhtye jyrää vanhaan tuttuun tyyliin.
Klo 22.45: Harmaantunut Tom Araya virnuilee ja War Ensemble räjähtää käyntiin. Ei huono!
Klo 22.52: Slayer pääsee yllättämään Sabbath-valinnallaan Wicked Worldin lähtiessä rullaamaan. Ja komeasti rullaakin! Tällaista groovaavaa puolta Slayeristä ei kovin usein pääse kuulemaan. Myös erittäin sujuva siirtyminen bändin South of Heaven -klassikon pariin ja takaisin toimii!
Klo 22.57: Ja Raining Blood se vasta toimiikin – missä tahansa, milloin tahansa. Kuten tekee myös Slayerin setin päättävä Angel of Death. Arayan alkukiljaisukin lähtee niin komeasti että pakko yhtyä kitaristi Kerry Kingin mielipiteeseen siitä, että bändi pistettiin telakalle turhan aikaisin.
Klo 23.12: Guns N’ Rosesia odotellessa nähdään ”väliaikanumerona” ennakkoon kuvattu akustinen versio Changes-kappaleesta Limp Bizkitin Fred Durstin esittämänä. Tyylikäs sovitus, joka olisi paremman laulajan kanssa noussut ihan uudelle tasolle.
Klo 23.22: Seuraavana lavalla Guns N’ Roses. Kyllä vaan, ihan aikataulun mukaan! Setti alkaa Sabbathin kauniilla It’s Alright -kappaleella, jota GN’R on joskus takavuosina tavannut soittaa keikoillaan. Axl Rosen laulu ja piano tuntuu hukkuvan miksauksessa ja tempo on melkoinen, mutta muuten hyvä! Tästä sujuva siirtyminen Never Say Die! -kappaleeseen ja nyt Rosen laulukin kuuluu.
Klo 23.28: GN’R onkin päättänyt tarjota täyslaidallisen Sabbath-covereita, ja vieläpä sieltä yllättävämmästä päästä. Seuraavana soittovuorossa kun on nimittäin Junior’s Eyes Never Say Die! -albumilta. Ja kolmesta tähän saakka kuullusta vedosta tämä istuu Gunnareille kaikkein parhaiten – tätähän voisi joku luulla peräti bändin omaksi biisiksi!
Klo 23.34: Sitten vuorossa Sabbath Bloody Sabbath -klassikko. Bändi ja Rose alkavat selvästi lämmetä, vaikka Rose keuliikin aika reilusti biisin viimeisissä säkeistöissä.
Klo 23.45: Sabbath-kimaran päätteeksi vielä pari omaa biisiä: Welcome to the Jungle (tutun ”Do you know where the fuck you are?!” -alkuhuudon kera) ja Paradise City ja kumarrukset. Roselta on havaittavissa keulimista myös omien biisien kanssa, joten liekö laulajan monitorointi pielessä, mene ja tiedä.
Klo 23.59: Ennen Metallicaa striimiä seuraaville esitetään ”pikauusintana” Alice in Chainsin Fairies Wear Boots -veto, jonka aikana soundit ikävästi katkesivat. Hieno ele striimin tuottajilta. Myös Lamb of Godin tulinen Children of the Grave -tulkinta näytetään uusintana ennen hevijätti Metallican vuoroa.
Klo 0.12: Loppusuora häämöttää ja lauteilla on nyt viimeinen akti ennen illan varsinaisia juhlakaluja. Metallica saa kunnian paketoida vierailevien artistien osuuden ja aloittaa oman slottinsa Hole in the Sky -klassikolla.
Klo 0.29: Hole in the Skyn jälkeen Metallica louhii omaa tuotantoaan Creeping Deathin ja For Whom the Bell Tollsin verran, jonka jälkeen bändi vetäisee hihastaan melkoisen yllärin: Johnny Blade Sabbathin Never Say Die! -albumilta (yllättävän paljon rakkautta on levy saanut osakseen, vaikkei sitä yleisesti kovin suuressa arvossa pidetäkään). Nyt biisiä näin Metallican esittämänä kuunnellessa huomaa paljon yhtäläisyyksiä varsinkin yhtyeen Load/Reload-ajan tuotantoon, eli siinä mielessä valinta ei enää niin yllätäkään.
Klo 0.42: Metallica päättää settinsä Master of Puppets -klassikkoalbuminsa (1986) avauskaksikkoon, Batteryyn ja itse nimibiisiin. Samalla sulkeutuu yksi ympyrä, ottihan Ozzy aikoinaan Metallican lämmittelijäkseen juurikin Master of Puppets -albumin kiertueella ja vei bändin ensimmäiselle areenakiertueelleen sekä entistäkin suuremman yleisön tietoisuuteen – ja sitä kautta matkalle kohti nykyistä statustaan heavy metalin jättiläisenä. Ja nyt, lähes 40 vuotta myöhemmin, Metallica lämmittelee jälleen lauteet Ozzylle.
Klo 0.55: Ja näin ollaan päästy maratonkonsertin loppusuoralle. Pian lauteille nousee itse pimeyden prinssi, jonka setin jälkeen lavan ottaa haltuunsa Black Sabbath vihoviimeistä kertaa alkuperäisessä kokoonpanossaan.
Klo 1.28: Nyt se hetki, jota fanit ovat katkeransuloisin mielin odottaneet: Ozzy Osbourne lavalla viimeistä kertaa. Osbournen kanssa lavalla ovat pitkäaikainen luottokitaristi Zakk Wylde, basisti Mike Inez, rumpali Tommy Clufetos sekä kosketinsoittaja Adam Wakeman. Setin aloittaa tietenkin Ozzyn soolodebyytin avauskappale I Don’t Know.
Moni tuskin uskoi, että Parkinsonin ja muiden terveysongelmien kanssa kamppaillut Ozzy pääsisi kaikesta valmistautumisesta huolimatta tähän pisteeseen ja lavalle, mutta tässä sitä ollaan – ja siellä lavalla se Ozzy nyt on, valtaistuimellaan istuen. Ja kyllä vaan: ääni on Ozzylla kaikesta huolimatta yhä tallella.
”Rakastan vittu teitä kaikkia”, Ozzy julistaa. Ja yleisö antaa myös rakkauttaan takaisin pimeyden prinssille.
Klo 1.37: Ozzyn setti jatkuu Mr. Crowleyn merkeissä. Kylmät väreet kylkevät pitkin selkäpiitä täpötäyden Villa Parkin heiluttaessa käsiään ees taas ja Ozzyn irvistäessä kädet nyrkkiin puristettuina. Laulajan kasvoilta paistaa, että tätä hän on kaivannut.
Klo 1.40: Ikivihreiden putki jatkuu seuraavaksi Suicide Solutionilla.
Klo 1.50: Silmin nähden liikuttunut Ozzy laulaa ääni väristen seuraavaksi Mama I’m Coming Home -klassikon. Yleisö laulaa mukana koko sydämestään. Harvassa ovat ne silmäparit, jotka eivät ole liikutuksesta kosteina.
Klo 1.52: Liikutuksen kyyneleet vaihtuvat tasajalkahyppelyyn, rytmissä taputtamiseen ja yhteislauluun, kun Ozzyn soolosetin itseoikeutetusti päättävä Crazy Train kajahtaa ilmoille.
Klo 1.59: Ja näin on Ozzyn viimeinen sooloesiintyminen taputeltu. Enää on jäljellä alkuperäisen Black Sabbathin viimeinen kerta yhdessä lavalla.
Klo 2.26: Ilta ja maratonkonsertti huipentuu tähän: lavalla ovat nyt Bill Ward, Geezer Butler, Tony Iommi ja Ozzy Osbourne – eli Black Sabbath alkuperäisessä kokoonpanossaan. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011 – ja viimeistä kertaa koskaan.
War Pigs aloittaa setin ja kylmät väreet ovat tosiasia. ”Clap those goddamn hands”, Ozzy komentaa. Ozzyn lisäksi Sabbathin toinen villi kortti ja kysymysmerkki eli Bill Ward soittaa aavistuksen tönkösti, mutta se 77-vuotiaalle rumpalille sallittakoon.
Klo 2.37: Seuraavana vuorossa N.I.B.. Nyt alkaa Wardkin hiljalleen lämmetä.
Klo 2.42: ”Tässä biisi jonka saatatte tuntea…” lausuu Ozzy ja bändi aloittaa Iron Manin. Kyllä, eiköhän aika moni ihminen maapallolla tämän(kin) heavy metal -ikivihreän tunne.
Bill Ward on riisunut paitansa. Nyt alkaa olla tosi kyseessä.
Klo 2.50: On viimeisen kappaleen aika. Ja se on mikäpä muukaan kuin Paranoid.
Klo 2.58: Näin on soitto vaiennut ja raketit ammuttu ilmaan. Valtaistuimellaan istuva Ozzy on saanut toiveensa täytettyä ja hyvästeltyä faninsa kunnolla.
Loppukaneettina ja yhteenvetona todettakoon, että konsertti täytti kaikki odotukset, vaikka saattoikin skeptisimmistä tuntua mahdottomalta Osbournen terveydentilan vuoksi. Tiukasta aikataulusta huolimatta siinä pysyttiin hyvin ilman kiireen tuntua ja järjestäen kaikki esiintyjät olivat vähintäänkin viihdyttäviä. Striimikin toimi yhtä pidempää äänen katkeamista lukuun ottamatta mallikkaasti ilman suurempia tökkimisiä ja soundit olivat pääsääntöisesti huippuluokkaa.
Esityksistä erityismaininnat ja papukaijamerkit menevät Lamb of Godin Children of the Gravelle, ”superryhmä A:lle”, Tobias Forgen Bark at the Moon -tulkinnalle, Anthraxin Into the Voidille, Yungbludin Changesille, Toolille, Slayerille ja Metallicalle.
Ozzy suoriutui omista osuuksistaan kunnialla. Samoin teki myös Bill Ward, ja luonnollisesti myös Iommi ja Butler. Illan koskettavin hetki koettiin Ozzyn soolosetin aikana, kun herkistynyt pimeyden prinssi lauloi ääni väristen Mama I’m Coming Homea saaden koko Villa Parkin liikutuksen valtaan.
Aika näyttää, millaisen jäljen Back to the Beginning -konsertti historiankirjoihin jättää, mutta en ihmettele yhtään, jos tätä tapahtumaa vuosien päästä muistellaan samaan tapaan kuin nyt tänä päivänä muistellaan vaikkapa Freddie Mercuryn muistokonserttia.
Soundin raportointi päättyy tähän. Kiitos kaikille mukana seuranneille ja hyvää yötä! Tai kuten Ozzy sanoisi: ”Thank you and God bless you all!”
Teksti: Vesa Siltanen