THE BLACK LEAGUE: Ichor

Tässä se nyt on, paljon puhuttu esikoinen bändiltä, jonka keulamiehestä on supateltu vielä enemmän. Taneli Jarva oli niin pitkään hiljaa, että joku muu rupesi levittämään hänestä tietoa. Lopulta Jarva keräsi ystävät ympärilleen ja perusti The Black Leaguen. Ichorilla pohjoisen valkoisen kaupungin tummat hahmot asettavat tekosensa kansan nähtäväksi.
Ichorin selkein piirre on, ettei mitään selkeyttä ole olemassakaan. Genrelokeron löytämistä ei kannata edes ajatella. Metallimiehet soittavat välillä rock-pohjaisia biisejä, eikä perinteisiä metallisaumauksia kuule oikeastaan kuin Jarvan myrskyä ennustavasta tai täydellä voimalla pauhaavasta laulusta. Kertosäkeet ovat vähintään kutsuvia, mutta kun jää niiden lumoihin ja kuvittelee päässeensä Black Leaguen kyytiin, tajuaa kuulevansa arabitunnelmia (Ozymandias), tai musiikki tuottaakin mielikuvan kauneimmasta mahdollisesta hautajaismusiikista (The Everlasting pt. II), ja taas ollaan liftaamassa. Moninaisuus on hyve, mutta tässä yhteydessä myös pientä sekavuutta aiheuttava piirre.
Jarva piirtää terävää ajan kuvaa sanoituksillaan. Avalonissa haaveillaan paikasta, johon maailman myllerrystä voisi paeta: on joko aivan liian kuumaa tai kylmää ja ihmisiä kuin kärpäsiä joka kolkassa. Koko tämä aika ja paikat ovat vääristyneitä. Pois on päästävä. Sivustakatsojan roolia korostetaan huomiolla, ettei tunneta mielenkiintoa sen paremmin maailman parantamiseen kuin sen tuhoamiseenkaan. One Colour: Black tappaa Jarvasta liikkuneita huhuja. Sanoja on vielä sanomatta ja tekoja tekemättä; kaikista mahdollisista väreistä oli aikanaan vaan pakko valita se synkin.
Hankala kuvitella, mihin suuntaan The Black League vielä ponkaisee.