Vielä vanhalla iällään hienoja albumeja tekevät rockveteraanit eivät ole mikään harvinaisuus, mutta 65-vuotias Patti Smith on erikoistapaus paristakin syystä. Ensinnäkin hänen levytysuransa on ollut kunnioitettavan tasalaatuinen. Jokainen varsinainen studioalbumi tuntuu selkeään tarpeeseen tehdyltä, ja ne kaikki tuntuvat tavallaan merkittäviltä. On myös täysin oikeutettua väittää, että Banga tai vaikkapa kahdeksan vuoden takainen Trampin’ on musiikillisesti – ei tietenkään merkitykseltään – yhtä vaikuttava teos kuin 37 vuotta sitten julkaistu Horses-debyytti.
Toisekseen Patti Smith tekee kaiken ilman nuoremman sukupolven elvyttävää kosketusta. Bangalla eivät hääri damonalbarnit, jackwhitet tai dangermouset, vaan pitkälti sama luottokaarti, jonka kanssa Patti on luonut merkittävää musiikkia jo vuosikymmenet. Albumi on jopa äänitetty samassa studiossa kuin Horses.
Patti Smithin yhdestoista studioalbumi – jos mukaan lasketaan kehno coverlevy Twelve vuodelta 2007 – koostuu hyvin tutuista elementeistä. Patti vähintään yhtä paljon lausuu runojaan kuin laulaa vangitsevalla, iän karheuttamalla äänellään, ja taitavat muusikot toteuttavat hänen visioitaan huolellisesti ja intohimoisesti. Kappalemateriaali vaihtelee napakoista rockpaloista viehättäviin poplauluihin ja hitaasti kehittyviin, väkeviin julistuksiin.
Vierailijoista vahvimman jäljen jättää Tom Verlaine (ex-Television), jonka välittömästi tunnistettava kitarointi ilahduttaa kepeällä April’s Fool -singlellä sekä Johnny Deppin syntymäpäivälauluksi kirjoitetulla Ninella. Depp vierailee myös musisoimassa levyn nimibiisin introssa.
Banga on pakattu täyteen merkityksiä ja viittauksia, joita Patti avuliaasti avaa levyn kansivihossa. Avausraita Amerigolla hän puhuu Amerikalle nimen antaneen löytöretkeilijä Amerigo Vespuccin suulla. Rokkaava Fuji-san on omistettu Japanin maanjäristyksen uhreille ja herttainen This Is The Girl -balladi on tehty Amy Winehousen muistolle.
Bangan neronleimaus on sen kappalejärjestys. Levyn alkuun on pakattu tarttuvammat ja kepeämmät laulut, mutta matkan edetessä biisit muuttuvat meditatiivisemmiksi ja upottavammiksi. Alkulevy menee hujauksessa ja loppulevyn ei haluaisi loppuvan koskaan.
Kymmenminuuttinen, huumaavan maaniseksi yltyvä Constantine’s Dream olisi ollut täydellinen finaali albumille. Valitettavasti levyn loppuun on jätetty miellyttävä mutta tarpeeton, lapsikuoroon päättyvä versio Neil Youngin After The Gold Rushista. Paha tyylivirhe.