PATTI SMITH: Trampin’

Siitä on melkein kolme vuosikymmentä, kun Patti Smith poseerasi Horses-debyyttinsä kannessa ikään kuin tarkkaillen vähäisempien olentojen touhuja suuren visionäärin näkökulmasta. Hän oli jo silloin 28-vuotias, siis melkein idoliensa Bob Dylanin ja Keith Richardsin ikäinen, ensilevyttäjäksi tavattoman vanha ja silloisella punk-asteikolla ikäloppu. Nyt Smith on 57-vuotias ja näköjään sopivan ikäinen tekemään yhden vuosituhannen uljaimmista rock-levyistä. Jo Jubileen ensimmäiset soinnut antavat ymmärtää, että nyt on tosi kysyseessä.

Patti Smithin levytysura jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen tuottelias jakso sijoittui 70-luvun loppupuolelle, Gone Again aloitti toisen vuonna 1996. Seitsemäntoista vuoden hiljaisuuden katkaisi vain Dream Of Life 1988. Gone Again ja sitä seuranneet Peace And Noise sekä Gung Ho olivat kelpo levyjä, mutta eivät kuitenkaan sellaisia teoksia, joiden pariin palataan vuodesta toiseen. Vasta Trampin' iskee samalla hevosenpotkulla kuin Horses.

Ei ole aivan helppoa analysoida, mikä erottaa tämän albumin aiemmista. Kaikki yksinkertaisesti tuntuu loksahtavan oikeisiin uomiin – ja nimenomaan yksinkertaisesti. Sirkustemppuja ei tarvita. Soundi on selkeä ja koruton. Stride Of Mindilla tuttu kvartetti raivoaa kuin keskittymisvaikeuksistaan päässyt The Stooges. Kitaraa soittaa edelleen Lenny Kaye, rumpuja toinen veteraani Jay Dee Daugherty. Kakkoskitaristi Oliver Ray ja basisti Tony Shanahan ovat kuuluneet henkilökuntaan kymmenkunta vuotta. Smith laulaa paremmin kuin koskaan. Saarnaajan voima ja vakaumus ovat tallella ja niiden rinnalla vaikuttaa harmaantuneen blues-laulajan kokemus.

Likipitäin kymmenminuuttinen Gandhi on vaikuttavin levyn kohokohdista. Toimintamalli on tuttu: Patti Smith julistaa idealistista sanomaansa, volyymi nousee, intensiteetti tiivistyy pakahtumispisteeseen. Kappale ei kaipaa kovin kummoista rakennetta, kun äänessä on yksi niistä harvoista laulajista, joiden suuhun "vapaus", "vallankumous" ja "jumala" eivät ole liian suuria sanoja. Baghdad Cafe venyy vieläkin eeppisempiin mittoihin ja hetken tuntuu siltä, että runoratsu karkaa emäntänsä käsistä. Vaikutelma on kuitenkin väliaikainen ja loppunousu pelastaa tilanteen.

Levyn päättää taivaallisen harras nimikappale, jonka kertoja vaeltaa kohti taivasta. Kauas on kuljettu niistä ajoista, kun Patti Smith vaahtosi, että Jeesus ei kuollut hänen syntiensä tähden. Trampin' tuskin jää Smithin viimeiseksi levyksi. Jos niin kuitenkin kävisi, ei ura voisi saada komeampaa päätepistettä.