Patti Smithin marraskuussa 1975 ilmestynyt ensialbumi on rockin ja runouden täydellisin liitto koskaan. Sisällöltään järkevän vuosijuhlapainoksen jälkeen hyllyssäni on siitä kolme cd-versiota: soundiltaan kolkko 80-luvun painos, kymmenen vuotta sitten ilmestynyt remasteroitu versio sekä tämä, suurenmoisella live-levyllä täydennetty kahden cd:n laitos.
Kun 58-vuotias nainen raakkuu, että ”Jesus died for somebody’s sins/but not mine”, hänen on oltava tosissaan. Ikääntyvän rockarin pahin vihollinen ei olekaan huumeongelma tai pakeneva hiusraja, vaan se mystinen momentti, kun hänestä katoaa sisäinen henki ja palo, joiden takia rockiin ryhdytään. Niin typerältä kuin sen kirjoittaminen paperille tuntuukin: Pattin sisällä roihuaa yhä.
Patti Smithin, hänen kitaristinsa Lenny Kayen ja rumpalinsa Jay Dee Daughertyn matkamittarissa on melkoisesti maileja, mutta kone käy yhä tulikuumana. Eittämättä intensiivisen, mutta soitannollisesti epätasaisen Juhlaviikko-keikan ylistyksissä sorruttiin kuitenkin poikkeuksellisen vahvaan hyperbolaan. Toisaalta heittäytyminen kuuluu rockin olemukseen ja sitä saisi olla useammin myös journalismin puolella.
Viime kesänä Patti Smith kuratoi Lontoossa järjestetyn Meltdown-festivaalin. Konserttisarjan odotetuin ilta oli hänen klassisen Horses-debyyttinsä tulkinta alusta loppuun. Ja tuo Royal Albert Hallin esitys oli – yhtään liioittelematta – silkkaa murhaa. Free Moneyn tunnemyrsky kaataa kaikki Fort Knoxia huterammat rakennukset ja Break It Upin aikana levyversiollakin vierailleen Tom Verlainen rakas Jazzmaster itkee valtamerellisen kyyneleitä. Encorena riuhtaistu My Generation todistaa, että Patti Smithin sukupolveen kuuluvat kaikki, joille rock on korkein taidemuoto koskaan ja jotka haluavat maailman muuttuvan.
Vaikka levy-yhtiön ahneus Legacy-sarjan hinnoittelussa näkyykin, on arvosana väistämätön.