U2:n 13. albumin kunniaksi sukelsimme arkistoihimme ja kaivoimme esiin ensimmäisen Soundissa julkaistun U2-haastattelun bändin varhaisvuosilta. Esa Koivio tapasi yhtyeen Lontoossa muutama kuukausi debyyttialbumi Boyn julkaisun jälkeen.
U2 – Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
Teksti: Esa Koivio
Kuvat: Soundin arkisto
Julkaistu alun perin Soundissa 3/1981
Siinä sitä sitten oltiin koko joukolla kadonnutta äänensävyä etsimässä. Kitaristi Edge tarkkaavaisena konserttisalin vasemmalla seinustalla, rumpali Larry oikealla ja miksaaja, U2:n laulusolisti Bono ja minä salin perällä miksauspöydän takana.
Äänentoistolaitteiston ja instrumenttien testaus oli tuossa vaiheessa kestänyt jo puolitoista tuntia. Ensimmäinen puolituntinen oli sujunut erinomaisesti, yhtye oli käynyt läpi Boy-lp:nsä kappaleita. Yllättyneenä olin kuullut heidän uunituoreen versionsa Bob Dylanin All Along The Watchtowerista ja pannut tyytyväisenä merkille sen lämmön ja ilon, joka niin voimakkaana tulee esiin yhtyeen levyillä ja myös lavaesiintymisissä. Tuon puolituntisen jälkeen Bono oli alkanut valitella bassokitaran soundista. Se ei hänen mielestään ollut yhtä syvä ja läpitunkeva kuin mitä se oli ollut kiertueen alkuvaiheesa Edinburghin keikalla. Vikaa oli siis jossakin, ja se vika täytyi löytää mitä pikimmin.
”Bono kääntyy puoleeni ja kysyy mielipidettäni. Vastaan että ainakin minun korviini basso kuulostaa hyvältä.”
– Ota PA pois päältä kokonaan, niin mä soitan oman vahvistimen kautta, ehdottaa epätoivoinen basisti Adam Clayton.
Näin tehdään ja Adam irrottaa muutaman sävelkulun bassostaan jääden sitten odottamaan tuomiota.
– Onko tuo varmasti se sama basso, mikä sulla oli mukana Edinburghissa, kysyy Bono.
Adam kertoo sen olevan, mutta ilmoittaa samalla, että basson kielet on vaihdettu sitten Edinburghin, ja ilmeisesti niiden jäykkyys on syynä äänen kireyteen. Bono kääntyy puoleeni ja kysyy mielipidettäni. Vastaan että ainakin minun korviini basso kuulostaa hyvältä. Hän puistelee päätään ja jatkaa Adamin piinaamista. Manageri Paul McGuinness tunkee tässä vaiheessa painottamaan minulle, että tässä ei nyt ole kyse mistään Bonon egotripistä, vaan että yhtyeen jäsenet ottavat aina musiikkinsa hyvin vakavasti, ja kaiken tulee olla tip top ennen kuin he ovat valmiit siirtymään pukuhuoneen puolelle odottamaan esiintymisvuoroaan. Nyt minäkin yhdyn tuohon mielipiteeseen, mutta tuolloin, lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen se tuntui vaikealta palalta nieltäväksi.
Leijonanharjastukkainen Bono osoittautui noiden kahden tunnin aikana itse asiassa varsin peräänantamattomaksi ja määrätietoiseksi luonteeksi, ei miksikään ”jumalauta kun kerran tulin sanoneeksi” -jääräpääksi, millaiseksi olin hänet ensialkuun valmis leimaamaan. Työtä tehtiin hartiavoimin aina siihen asti kunnes lämmittelybändin oli yksinkertaisesti pakko päästä kasaamaan omia laitteitaan. Vasta tuon pakkotilanteen edessä joutui tämä ihmisdynamo antamaan periksi ja suuntaamaan sitten pettynyt ilme kasvoillaan minun suuntaani.
– Mennään tuonne pukuhuoneen puolelle niin voidaan keskustella rauhassa, ehdottaa Bono aloittaen tämän jälkeen sellaisen sanatulvan, että kysymyksilleni ei juuri tilaa löytynyt.
APATIAN VIHOLLISET
– Me ei suvaita laiskuutta, viime vuosina yleisesti vallalla ollut apatia imee nuorista kaiken elinvoiman ja elämisen ilon. On niin helppo istua perseellään ja valittaa kohtaloaan päivästä toiseen ja olla panematta tikkua ristiin asiantilan parantamiseksi. Meidän singlemme 11 O’Clock Tick Tock kuvaa juuri tuota ilmiötä, joka voimakkaimpana on koettavissa Lontoossa. Olin Cramps-yhtyeen keikalla Electric Ballroomissa ja näin näitä nuoria kasvot maalattuina. He eivät juuri näyttäneet nauttivan mistään kuulemastaan tai näkemästään, vaelsivat vain edestakaisin pitkin ja poikin salia. Kello 11 paikka suljettiin, ja he liukenivat Lontoon yöhön näyttäen todella kurjilta ja eksyneiltä. Perustelematon kyynisyys ei johda mihinkään.
Perustelematon kyynisyys ei johda mihinkään
Dublinissa syntyneen ja kasvaneen Bonon antipatiat Lontoota kohtaan ymmärtää hyvin, suuri osa Irlantia on vieläkin sitä vanhaa, vihreätä saarta, missä ihmissuhteet ja elämänrytmi eivät vielä ole suurkaupunkien paineiden ja ristiriitojen runtelemia. Lontoossa kertoo Bono yhtyeen käyvän vain olosuhteiden pakosta. Kaiken vapaa-aikansa he viettävät kotonaan Dublinissa. Hyvänä esimerkkinä tuosta käy se, että vaikka Lontoo on pullollaan toinen toistaan upeampia levytysstudioita, U2 äänittää seuraavan lp:nsä ensimmäisen tapaan Irlannissa.
– Irlanti taitaa olla niitä ainoita paikkoja Brittein saarilla, missä paikalliseen pikkupubiin eksyvälle vieraalle löytyy ystävällinen sana. Inhimillisen lämmön, mitä Etelä-Englannin kaupungeista on tänään turha hakea, tapaa Irlannissa vielä hyvin voimakkaana. Jatkuva stressin ja paineen alla oleminen tukahduttaa ihmisen luomiskykyä. Itsetutkisteluun ei jää aikaa – tuolla tarkoitan rauhallista mietiskelyä eikä mitään neuroottista itsensäepäilyä.
Edesmenneen vuoden tilinpäätös musiikkimaailmassa tukee Bonon mielestä tuota väitettä. Mielenkiintoisimmat uudet yhtyeet ovat tulleet provinsseista Lontoon ulkopuolelta Liverpoolista, Manchesterista ja tietysti Dublinista. Lontoon musiikkielämä on tullut liian sisäänlämpiäväksi ja itsekeskeiseksi, uudet tulokkaat ovat joko muotinukkeja tai balettitossut jalassa hyppeleviä entisiä partureita kuten Visage ja Spandau Ballet.
TERVEET ELÄMÄNTAVAT
– U2:n juuret löytyvät Mount Templen peruskoulusta, jonka penkkejä me kaikki neljä kulutimme. Irlannissa, joka laajalti tunnetaan uskonnollisesta tekopyhyydestään, se oli ensimmäisiä vapaamielisiä peruskouluja. Meillä on siis täysin päinvastainen tausta verrattuna esimerkiksi Boomtown Ratsiin. He kävivät Kristillisten veljien -koulua, missä opit ajetaan sisään jos ei muuten niin sitten väkivallan avulla. Boomtown Ratsin jäsenet joutuivat tuon takia tuhlaamaan koulusta päästyään paljon energiaansa kampanjoihin ja tunteenpurkauksiin koulua ja kirkkoa vastaan. Heistä yritettiin pakolla tehdä pyhimyksiä, mutta niin kuin yleensäkin, tuollaisen pakkosyötön tulos on toivotun vastainen.
– Vaikka koulumme olikin vapaamielinen, meitä ei tietenkään yllytetty polttamaan tai juomaan ja käymään naisissa. Koulu oli autoritäärinen siksi, että tuossa 15-16 vuoden iässä monet alkavat polttaa ja juoda ruokatunnilla pubissa päänsä täyteen ainoastaan ärsyttääkseen opettajia, mutta jos opettaja ei ärsyynny, niin mitä järkeä siinä hommassa silloin on? Mitä kukin tekee vapaa-aikanaan on jokaisen oma asia, mutta järjestelmällisesti tänään juodaan, huomenna juodaan, ja jos näin tehdään tänään ja huomenna, niin miksei juotaisi myös ylihuomenna. En ymmärrä. En ole mikään alkoholin vastustaja, me kaikki juomme silloin tällöin, mutta sitä rockin oheisilmiötä en voi hyväksyä, että otetaan jonkun tuttavabändin jätkien kanssa pää täyteen ja sitten hoilataan yleisillä paikoilla suureen ääneen, jotta juoruämmät saisivat taas jotakin kirjoittamisen aihetta.
Bono lausuu moraalisaarnansa tuskin välillä henkeä vetäen ja melkein kuin ulkoa opitun runon. Hän vaikuttaa kuitenkin niin vilpittömältä, että olen taipuvainen uskomaan hänen puhuvan vakaumuksesta. Pukuhuoneeseen tuodut virvokkeet vahvistivat omalta osaltaan hänen kertomustaan: puolitusinaa oluttölkkiä olivat vahvimmat pöydällä näkyvät juomat.
MENESTYKSEN KIPINÄ
– Huh huh, sitä aina välillä intoutuu, Bono huokaa.
– Me siis tapasimme koulussa, ja pikkuhiljaa opittuamme tuntemaan toisemme ja instrumenttimme alkoi U2 muotoutua. Se oli pitkä oppimisprosessi, me olimme kuin lapsia oppimassa kävelemään, nyttemmin luulen meidän päässeen lähelle juoksuaskeleita.
– Aluksi yhtye palveli ainoastaan ajankuluna, mutta pian minulle kuitenkin alkoi selvitä meidän pitävän sisällämme menestymiseen tarvittavaa kipinää. Tuolla kipinällä oli selvästi havaittava vaikutus yleisöömme jo viikon yhteisharjoittelun jälkeen. Se näytti kiihottavan ja innostavan harjoittelun jälkeen. Silloin ajattelin, että musiikin täytyy olla muutakin kuin nuotteja peräjälkeen paperilla, jotakin mikä tulee syvältä ihmisen sisältä ja jonka pystymme aistimaan koko ruumiillamme ja sielullamme.
– Aluksi soitimme puheissa, mutta kuten arvata saattaa, musiikkimme ei toiminut siinä ympäristössä, meitä pyydettiin jatkuvasti soittamaan kevyttä listapoppia. Meidän oli siis luotava omat keikkapaikkamme, ja päädyimme lopulta soittamaan viikonloppuisin vanhassa autopaikoitustalossa. Paikka käsitti neljä paljasta betoniseinää ja katon. Me otimme vasarat käteen ja nakuttelimme kokoon esiintymislavan ja rock-areena oli valmis. Aluksi yleisö muodostui tuttavistamme, jotka vähitellen toivat mukaan omat tuttavansa niin enenevässa määrin, että lopulta paikka oli tupaten täynnä joka lauantai. Yleisön ikä vaihteli viidestätoista kolmikymmenvuotiaisiin ja kaikki näyttivät nauttivan yhdessäolosta ja kuulemastaan musiikista. Suosion ja melun kasvaessa viranomaiset katsoivat kuitenkin parhaaksi sulkea paikan.
”Me otimme vasarat käteen ja nakuttelimme kokoon esiintymislavan ja rock-areena oli valmis”
– Luulimme tuossa vaiheessa ajan olevan kypsän Englannin valloittamiselle. Toisin kuitenkin kävi ja koimme pahan takaiskun Lontoossa. Nuo olivat todella vaikeita aikoja, ja jos meillä ei olisi ollut turvanamme manageri Paul McGuinnessin kokemusta ja taloudellista tukea, niin tiedä häntä miten olisi voinut käydä.
– Pysähdyimme hetkeksi nuolemaan haavojamme, lyhyeksi hetkeksi, ja pian kokosimme rivimme uudestaan ja uuden levy-yhtiömme tuen avulla teimme suunnitelman Englannin valloittamiseksi. Kaikki on tällä kertaa sujunut suunnitelmien mukaisesti. Olemme juuri lopettamassa operaation ensimmäistä vaihetta. Ensimmäinen vaihe koostui kolmesta eri osasta tai ajanjaksosta, miten vain haluat. Ensimmäinen viime syyskuussa, toinen viime vuoden lopulla ja nyt tämä viimeinen, joka huipentuu ensi sunnuntaina pidettävään konserttiin Lontoon Lyceumissa.
Kaksi ihailijatyttöä on päässyt tunkeutumaan pukuhuoneeseen, ja he keskeyttävät juttutuokiomme ojentamalla yhtyeen lp:n kannet Bonon nimikirjoitettavaksi. Tytöt ovat kotoisin Irlannista, mutta ovat tulleet Norwichiin opiskelemaan paikalliseen yliopistoon. Niinpä he nimikirjoitukset saatuaan alkavat tentata Bonolta Dublinin kuulumisia. Tenttauksen lopussa sovin, että teen haastattelun loppuosan tunnin kuluttua koko yhtyeen ollessa paikalla. Tällainen järjestely antaisi heille aikaa käydä hotellissaan vaihtamassa vaatteitaan ja minulle aikaa täyttää nälästä kurnivaa vatsaani. Niin tehtiin.
Tunnin kuluttua saavun kuvanottopaikaksi sovitun UEA:n pihamaalla sijaitsevan suihkukaivon luo – ei ketään paikalla. Käyn tarkistamassa sisällä olisivatko he jo mahdollisesti palanneet ja menneet suoraan sisälle – sama tulos.
”Joy Division on yhtyeen suurin ulkopuolinen vaikuttaja”
Lämmittelybändi Altered Images lopettelee jo omaa osuuttaan, ja U2:n on määrä aloittaa omansa varttitunnin kuluttua. Taitaa tulla kiire. Samaan aikaan kun yhtyeen on sopimuksen mukaan määrä astua lavalle ajaa managerin Ford-pakettiauto pihaan. Bono ja Edge manailevat Norwichin asemakaavasuunnittelijoita. Paluumatka oli muodostunut sarjaksi umpimähkäisiä käännöksiä ja ”missä helvetissä me oikein ollaan” -kysymyksiä. Bono mutisee jostain järvestä, ja jos näin todella on asianlaita, niin silloin on käyty kaukana, sillä lähin järvi sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä UEA:sta. Oli miten oli, valokuvat päätetään ottaa heti, ovatpahan sitten ainakin pois päiväjärjestyksestä. Loppuosan haastattelusta onnistun myös saamaan välittömästi managerin onnistuttua siirtämaan esiintymisajankohdan tuntia myöhemmäksi.
Bono näyttää olevan niin ihailijoiden ympäröimä, että päätän täyttää nauhalla vielä jäljellä olevan ajan kitaristi Edgen kanssa.
– Joy Division on yhtyeen suurin ulkopuolinen vaikuttaja. Bono on osuvasti kuvannut niiden levyjen kuuntelemisen tuntuvan samalta kuin rautatanko työnnettäisiin sisään persereiästä ja selkäydintä pitkin ylös aina kalloon saakka niin, että sä et pystyisi liikkumaan mihinkään. A Day Without Me kertoo niiden entisestä, itsemurhan tehneestä laulusolistista ja yksilön pienuudesta. Maailma ei välitä vaikka me kaaduttaisiin kuolleena tähän paikkaan.
Erikoisen nimensä Edge sanoo tulevan ulkonäkönsä perusteella. Bono Vox on saanut omansa samoin perustein. Käy selville, että yhtyeen jäsenillä on jo lähes harrastukseksi muodostunut tapa antaa uusi kutsumanimi suurimmalle osalle tapaamistaan ihmisistä heidän kasvonpiirteidensä ja olemuksensa perusteella.
– Me neljä olemme läheisiä, tai oikeastaan me viisi, sillä Paul on kuin yksi yhtyeen jäsenistä. Jos riitaa syntyy jostakin asiasta yritämme jättää sen syrjään vähäksi aikaa kunnes pystymme rauhallisesti keskustelemaan siitä.
”Sain ensimmäisen kitarani kuuden vuoden ikäisenä, ja sillä mä soittelin aina siihen saakka kun U2 perustettiin”
– Musiikillisilta lahjakkuuksiltamme olemme jokseenkin tasavertaisia. Alkuaikoina rumpali Larrya pidettiin heikoimpana lenkkinämme, mutta se taas johtui siitä, että tuolloin sävelsimme kappaleemme kolmestaan Adam, Bono ja minä, ja vasta kun kappale oli valmis, kutsuimme Larryn paikalle lisäämään siihen rummut. Nyt me kaikki neljä osallistumme säveltämisprosessiin. 98 prosenttia laulujemme sanoituksista on peräisin Bonolta, se kun väittää ettei osaa laulaa muitten tekstejä.
– Sain ensimmäisen kitarani kuuden vuoden ikäisenä, ja sillä mä soittelin aina siihen saakka kun U2 perustettiin. Nyt varallisuuden hieman kasvettua olen voinut lisätä varustearsenaalia, uudet vahvistimet, uusi kitara jne. Mainitsemasi leijailevan kitarasoundin saan aikaan pääasiassa kaiun avulla.
– Aluksi levytimme CBS:n Irlannin osastolle, mutta koko Englantia kattavaa sopimusta ei heidän kauttaan saatu järjestymään ja homma kuivui kokoon. Seuraavaksi yritimme EMI:ä ja kaikki näyttikin olevan järjestyksessä kunnes asiaamme hoitanut henkilö sai potkut firmasta, joten huti tuli siitäkin. Pian tuon jälkeen soittaessamme Dublinin suurimmalla Stadium-konserttiareenalla tuli Islandin edustaja tarjoamaan sopimusta, ja me pojat emme silloin epäröineet hetkeäkään.
– Martin Hannet tuotti singlemme 11 O’Clock Tick Tock ja olen valmis myöntämään sen olevan hyvin tuotetun, mutta me halusimme lp:lle Steve Lillywhiten tuottajaksi ja hänet me myös saimme. Kappaleet eivät muuttuneet paljoa alkuperäisasustaan hänen käsittelyssään, mutta hän onnistui lisäämään niihin tuottaessaan ilmavuutta, mikä ammattitaidottoman käsissä olisi jäänyt puuttumaan. Hän on myös tuottanut seuraavan Fire-singlen, minkä tulemme julkaisemaan todennäköisesti maaliskuun loppupuolella. En tiedä mitä Bono on viime aikoina lueskellut, mutta uusien kappaleiden nimet kuulostavat oudoilta, vai mitä mieltä olet esimerkiksi Father Is an Elephant -otsikosta?
– Musiikkimme kuulostaa erilaiselta siksi, että laulamme Irlannista. Me ja meidän musiikkimme tulevat syvältä sen maaperästä. Olen ylpeä voidessani sanoa olevani irlantilainen.
Van Morrison, voit rauhassa vetäytyä eläkkeelle.
Teksti: Esa Koivio
Kuvat: Soundin arkisto
Julkaistu alun perin Soundissa 3/1981