– En tiedä, miten helvetissä en ole aiemmin soittanut täällä klubilla? Frank Carter ihmettelee.
– Rakastan Suomea ja Suomi minua, aiemmat kokemukseni täältä ovat mahtavia. Muistan hyvin, kuinka kerran kesällä festivaalikeikan jälkeen päädyimme jonnekin pihamaalle juhliin, pyöräilimme aamuyöstä järvelle uimaan ja koko ajan oli valoisaa, Carter muistelee.
Kyseessä ei tainnut kuitenkaan olla 12 vuoden takainen Carterin ensivierailu Suomessa hc-punkyhtye Gallowsin kanssa Provinssirockissa, jolloin yhtyeen keikan aikana satoi kaatamalla. Ainakin allekirjoittaneen muistin mukaan.
– Kuulostaa hirveän tutulta. Minulla on vähän sellainen vaikutus, että kun saavun paikalle, niin taivaat aukeavat ja Jumala on vaan, että ”Haista paska, Frank. Sinulla olisi keikka soitettavana, mutta tässäpä olisi hurrikaani”.
Villeistä keikoistaan tunnettu Frank Carter & Rattlesnakes julkaisi uusimman albuminsa Sticky lokakuussa 2021. Helsingistä startannut kiertue on ensimmäinen, jolla bändi pääsi soittamaan energisen, hauskanpitoa ylistävän albumin biisejä intiimeissä klubiolosuhteissa.
Carter kertoo, että halusi Stickyn olevan ylistys kaikille asioille, joista ihmiset joutuivat koronapandemian aikana luopumaan.
– Koko albumin on tarkoitus tuntua punk rock -keikalta alusta loppuun.
Sen takia se on niin nopea, äänekäs ja kaoottinen.
– Halusin laulaa siitä, kuinka paljon kaipasimme live-musiikkia ja halusimme sen takaisin elämäämme. Haluan laulaa näitä kappaleita seisten ihmisten päällä moshpitissä.
Minkä tahansa alan taiteilijan suuri dilemma on se, ettei hän omista taidettaan enää sen jälkeen, kun on paljastanut sen maailmalle. Taiteilija ei voi koskaan vaikuttaa siihen, miten yleisö suhtautuu teokseen. Frank Carter vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen iloiselta siitä, miten yleisö on ottanut Rattlesnakesin uusimman albumin sen luontaisessa elinympäristössä.
– Esimerkiksi kun soitimme (Stickyltä löytyvän) Cupid’s Arrow’n ensimmäistä kertaa livenä, kukaan ei ollut vielä kuullut sitä levyltä, mutta kun pääsimme kertosäkeeseen asti, koko huone räjähti. Muistan katsoneeni Deania (Richardson, kitaristi ja tuottaja) ja miettineeni, että ”mitä vittua täällä tapahtuu”, ja hän hymyili kuin viimeistä päivää.
Koska Stickyn julkaisusta oli kerennyt kulua jo vuoden verran aikaa, Rattlesnakes julkaisi ennen kiertueen käynnistymistä uutta musiikkia kahden kappaleen, The Drugsin ja Parasiten verran.
– Kumpikin uusista kappaleista kertoo elämän opetuksista. The Drugs kertoo coping-mekanismeista ja siitä, kuinka tärkeää on löytää terveellisiä sellaisia, ja kuinka helppo on pitää kiinni epäterveistä tavoista. Parasite puolestaan ihmissuhteista ja siitä, kuinka ongelmat voivat kasaantua ja miten paljon uhraamme itsestämme toisten eteen, Carter kertoo.
Carter vitsailee ensin, että nolla prosenttia Rattlesnakesin kappaleista kertoo hänen elämästään. Tavallaan hän puhuu vitsaillessaan totta, koska moni Rattlesnakesin kappaleista on saanut innoituksensa hänen ystäviensä kertomuksista.
– Olen onnekas, että ystäväni luottavat minuun ja ne asiat löytävät tiensä lauluihini. He ovat antaneet minulle tilaa puhua tärkeistä asioista ja minä vuorostani olen antanut heille tilaa puhua.
Tämän sanottuaan Carter pysähtyy pohdiskelemaan, kuinka universaaleja monet ihmisten elämän vaikeudet oikeastaan ovat.
– Olen aina hämmästynyt, kuinka moni kertoo minulle kärsivänsä samoista ongelmista. Vaikka olemme uniikkeja yksilöitä, käymme kaikki loppujen lopuksi läpi samoja asioita.
Musiikillisesti Carter puolestaan kertoo inspiroituneensa viime aikoina Arctic Monkeysista, Architectsista, Arlo Parksista, Ennio Morriconesta, Deftonesista sekä hieman tuntemattomammasta The Amazing Snakeheadsista.
Seuraavan Rattlesnakes-levyn aikataulusta on kuitenkin turha vielä kysellä.
– Vastahan me annoimme yleisölle kaksi uutta biisiä. Ei toivoakaan, että kertoisin, Carter sanoo naurahtaen vekkulisti päälle.
Viime vuosien aikana Frank Carter on ottanut missiokseen luoda punk-keikoista turvallisempia paikkoja naisille sekä ei-binäärisille yleisön jäsenille. Yhtenä tekona tämän eteen hän on omistanut Wildflowers-kappaleen (vuoden 2017 Modern Ruinilta) moshpitit pelkästään naisille ja ei-binäärisille saadakseen kaikille mahdollisuuden juhlia keikoilla pelkäämättä häirintää.
– Skene ei ole muuttunut vielä tarpeeksi, siksi meidän pitää jatkaa työtä muutoksen eteen. Asiat menevät eteenpäin hiljalleen ja kulttuurista tulee ajan kanssa inklusiivisempi.
– Rock-musiikki on minusta aina kuulunut altavastaajille ja ihmisille, jotka eivät pysty sopeutumaan yhteiskuntaan, joten minusta on tärkeää jatkaa työtä sen eteen, että kulttuurista kehittyy arvoiltaan niin inklusiivinen ja edistyksellinen kuin mahdollista.
Carter kertoo häntä harmittavan, ettei aloittanut toimiaan turvallisempien keikkojen eteen jo uransa alussa.
– Mielestäni muutosta voi mitata vain vuosikymmeniä verraten. Jos olisin aloittanut jo 2006, kun Gallows perustettiin, voisimme puhua jo siitä, miten maailma on muuttunut. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Teksti: Mirko Siikaluoma
Haastattelu on julkaistu Soundissa 11/22.