Kun Rosa Jules alkoi luonnostella ensimmäisiä Lala Salama -biisejä, lahtelaistaustainen muusikko asui vielä Buenos Airesissa ja soitti all female -rokkibändissä. Into ei jäänyt Etelä-Amerikkaan, vaan Suomeen palatessa piti perustaa bändi.
– Mun taustat on sellaiset, että suurin osa musatutuista on peräisin Pop & Jazz Konservatoriosta. Sieltä ei oikein meinannut löytyä tyyppejä, jotka haluaisivat tulla tiistai-iltana Leppävaaraan kaljapaikalla keikalle.
Iloisen naurunremakan jälkeen laulaja-kitaristi jatkaa, että bändin alkua hidasti pandemia. Sen vuoksi oli vaikea tutustua uusiin ihmisiin ylipäätään, varsinkin oman kuplan ulkopuolelta.
– Sitten kävi ihana sattuma. Eräs mun tuttu, Jannika, järjestää festaria Karkkilassa ja pyysi mua soittamaan soolohommallani. Olin kysynyt Jannikalta jo etukäteen, olisiko sinne tulossa tyyppejä, joita kiinnostaisi tällainen bändihomma.
– Siellä oli aamuneljältä jamit, joissa soitin banjoa. Jannika tokaisi siinä yks kaks, että tuolla on tällainen Santeri [Hytönen], juttele sen kanssa. Sitä saattaisi kuulemma kiinnostaa rämistely.
Niin kiinnosti. Rumpuihin löytyi Aliisa Keränen, ja hetken hakemisen jälkeen asiat vain osuivat yksiin. Rosa tosin myöntää, että ajatus bändistä oli aluksi hieman erilainen.
– Kyllä mä ihan alun perin lähdin hakemaan naiskokoonpanoa, koska halusin jatkaa sellaisen mimmimusan tekemistä. Santerin kanssa oli kuitenkin niin kiva soittaa, että placeholderista tulikin meidän basisti.
Ei mikään somebändi!
Nyt jutulla oleva kaksikko Rosa ja Santeri pitää vahvasti DIY-hengestä. Siitä, että musiikista kuulee, että sitä soittavat oikeat ihmiset omalla otteellaan.
Nykyhetkessä bändisoitto alkaa olla jo poikkeava tapa tehdä musiikkia. Tekoälykin alkaa tunkea tekojalkaansa musiikillisten ovien väleihin.
– Meidän elämän aikana kaikki teknologia, jolla musaa voi tehdä, on mennyt hirveän kovaa tahtia eteenpäin. Itse kaipaan älypuhelimen ja netin keskelle sitä, että menee vaan keikalle eikä räplää mitään, Rosa sanoo.
– Musta on ollut kivaa, ettei Lala Salamalla ole Tiktokia. Me ei olla oltu oikein muutenkaan aktiivisia somessa, koska mua vähän ahdistaa ajatus sen käyttämisestä. Me ollaan kasvatettu meidän yleisöä keikkailemalla, voitettu ihmisiä puolellemme yksi kerrallaan, ja nyt siellä alkaa näkyä muitakin kuin omat kymmenen lähintä kaveria.
Lala Salama -singlet ovat päätyneet pikkuhiljaa muutamalle radiokanavalle ja samalla on saatu joitakin festarikeikkoja, mutta bändi on pitänyt tiukasti kiinni omaehtoisesta tekemisestään. Ja miksi ei pitäisi.
– Kaiken pitää lähteä omasta innosta päästä tekemään musiikkia. Haluan tehdä asiat sillä tavalla kuin vaikkapa Joose Keskitalo, Risto tai Pöllöt-yhtye, eli nauttia musasta itsestään enkä miettiä ulkomusiikillisuuksia, Santeri summaa.
– Mua puhuttelee suomalaisessa indiemusiikissa se, miten omannäköistä musaa monet tyypit tekevät, välittämättä yhtään siitä, mitä valtavirta haluaa. Mekin tehdään just sellaista surinaa, joka sattuu meihin itseemme kolahtamaan.
Kaksikko toteaa, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että tällaisella periaatteella pääsee pisteeseen, jossa saa tehdä levyjä ja keikkoja, saati että käteenkin jäisi jotain.
– En mieti ikinä kirjoittaessani, että tästä tulee hittibiisi. Päinvastoin kelailen, ettei tällaisella sähkökitaramusalla varmasti pääse jollain mittarilla pitkälle, mutta kun itse diggaan tästä, Rosa sanoo.
– Minähän en edes tiedä, mitä SITTEN kuuluisi tehdä, JOS jostain mun bändin biisistä tulisikin vahingossa hitti, Bad Saunassakin soittava Santeri nauraa ja lisää, että onneksi moisia ei todennäköisesti tarvitse miettiä.
Biisi on valmis kun se on valmis!
Lala Salaman maaliskuussa ilmestyvän debyyttilevyn nimi on Miltähän me näytettäis yhdessä. Pelkät kappaleiden tunnelmat vastaavat omalla tavallaan epäsuoraan kysymykseen, sillä sävellykset yltävät suuresta ilosta syvään melankoliaan.
Mukana on niin tiukkaa triosoittoa kuin minimalistisempaa tunnelmointia, ja kas, hetkessä vedelläänkin shoegazen äärellä.
– Täytyy sanoa, että levyn soundille antoi paljon suuntaa sen eka sinkku Summer Love. En ollut edes tehnyt biisin demoa shoegaze-tyyliin, ja se ote syntyi vasta, kun oltiin äänittämässä siihen kitaroita, Rosa kertoo.
– Santeri sanoi, että nyt kokeillaan sellaista shoegaze-liidiä. En oikeastaan tiennyt, mitä se tarkoittaa, koska en ole koskaan kuunnellut shoegazeä. Santeri pisti vähän My Bloody Valentinea soimaan, ja biisistähän tulikin hiton hyvä.
Rosa kertoo tykästyneensä bändisoiton ohella runsaiden kaikujen ja säröjen käyttöön. Hieman samaan tapaan myös tekstit saivat yhtenäisen luonteensa vasta ajan kanssa, levyn edistyessä.
– Siitä tuli lopulta eräänlainen rakkauslevy, vaikken mitenkään päättänyt niin. Biiseissä ja teksteissä kuuluu elämän turbulenssi, joka lähestulkoon kirjoittaa itse itseään, vaikkei sitä edes haluaisi.
– Olin jotenkin vihaisempi, kun tein varhaisimpia Lala Salama -kappaleita. Tämän levyn myötä joukkoon löytyi sopivalla tavalla myös herkkyyttä ja sanoihin syntyi monipuolinen punainen lanka.
Santerin mukaan indieyhtyeenä Lala Salamalla oli mahdollisuus tehdä levyä kaikessa rauhassa ja kaikenlaista kokeillen, ei isossa studiossa kello vaativasti seinällä tikittäen.
– Meillä ei ollut valmista pakettia, kun alettiin nauhottamaan, vaan annettiin tilaa luovuudelle ja kokeilemiselle.
Liikaa bändi ei ole kuitenkaan halunnut kappaleitaan nyplätä, vaan kappale on valmis ”sitten kun se on valmis”.
– Kun tehtiin kitaroita, niitä ei äänitetty moneen kertaan, vaan jos siinä hetkessä löytyi joku makea idea, sitä kokeiltiin. Jos se tuntui oikealta, siihen suuntaan myös mentiin ja pistettiin homma purkkiin, Rosa sanoo.
– Joskus tulee fiilis, onko sanoitus vähän gringeä tai pitäisikö biisin olla parempi, mutta usein sitä huomaa, että suurin tunne välittyy just tämän musan ja sanojen yhdistelmän kautta.
Mitä soitatkaan, revittele!
Rosa Jules on kokeillut monia tapoja tehdä musiikkia, ja Lala Salaman lisäksi hän soittaa Markus Krunegårdin ja Nelli Milanin yhtyeissä. Häneltä löytyy taustaa myös viulistina.
– Kun opiskelee viulua ja klasaria, siinä voi olla aluksi paljon tietynlaista kurinalaisuutta, että asiat tehdään siten kuin on ennalta sovittu, mutta pidemmälle mentäessä sekin muuttuu tunteiden välittämiseksi, Rosa sanoo.
– En tosin ole ehkä paras esimerkki klasariviulistista. Teininä viulua soittaessanikin vaan riehuin ja moshasin menemään ja kokeilin kaikenlaista. Eli soitin viululla rockia ja myöhemmin kansanmusaa ja muuta. Oon kokenut heittäytymisen ja irrottelun aina tärkeäksi, oli soitettava musa ihan mitä tahansa.
Sama filosofia näkyy ja kuuluu Lala Salaman esiintymissä. Kaksikko nauraa, kun kysyn, miten paljon levyllä kuultavat kappaleet elävät keikoilla.
– No nehän elää! Ei olla varmaan soitettu yhtäkään biisiä kahta kertaa samalla tavalla, Santeri hekottelee.
– Liven ei todellakaan tarvitse olla sama kuin levy, Rosa toteaa ja lisää, että levylle päätyi kokeilujen myötä paljon kaikenlaista, kun taas livenä Lala Salama pysyttelee revittelevänä triona.
– Siellä mä soittelen kitarasooloa selälläni, biisit saattaa venyä, hypin yleisöön ja pidän hauskaa. Se pitää hommassa valloillaan just niitä energioita, mitä mä musasta aina haen ja hain jo sillon, kun soitin vielä viulua.