Janne Tuomi kuuli jokin aika sitten vanhan slangisanan, joka viehätti välittömästi. Iskevä ja konstailematon ”slaagiduunari” tarkoittaa henkilöä, jonka elanto irtoaa lyömäsoitinten parissa pelaamisesta. Hienostelematon termi kertoo vähän salamyhkäisesti mutta tyhjentävästi kohteestaan kaiken tarpeellisen. Nimike kuvaa 51-vuotiasta Tuomea erinomaisesti. Hän on luomisvoimainen perkussioiden monitaituri ja pedagogi.
Kun John Zorn veti ohjattuun improvisaatioon perustuvan Cobra-session suomalaisten muusikoiden kanssa, Tuomi kutsuttiin mukaan. Kun Steve Vai ensin äänitti ja vuotta myöhemmin esitti sinfonisia sävellyksiään Suomessa, Tuomi vahvisti Tampere Filharmoniaa.
Kun Jone Takamäki, Jussi Lehtisalo, Jorma Tapio, Mika Rintala ja vastaavat omaehtoiset edelläkävijät kaipaavat innovatiivista kumppania, soi Tuomen puhelin. Kun lyömäsoitinorkesteri Osuma Ensemble kantaesitti ja levytti Timothy Fercheniltä tilaamansa The Partials Of Colorin, oli perustajajäsen Tuomi rivissä. Jazz-, rock- ja etnoyhtyeiden sekä erikokoisten klassisen musiikin kokoonpanojen edustamisen ohella hän on toiminut Jyväskylä Sinfonian lyömäsoitinten äänenjohtajana ja opettanut Ikaalisissa, Parkanossa, Porissa sekä Tampereella.
Monipuolisuus tuli verenperintönä. Jannen isä Vesa Tuomi on tehnyt elämäntyönsä muusikkona ja jatkaa keikkailua vielä seitsenkymppisenäkin. Hän ohjasi poikansa jo nuorena pianon ja viulun soiton sekä teoriaopintojen pariin, mutta otti tämän myös säännöllisesti mukaansa Modern Jazz Quartetin, Bob Dylanin, Deep Purplen ja muiden konsertteihin.
Toisen tärkeän mallin siitä, miten tärkeää on pitää korvat auki ja mieli vireänä, antoi ensimmäinen rumpuopettaja. Tampereen kaupunginorkesterin lyömäsoittajana toiminut Esko Vuorinen on piintynyt jazzmies, joka esitteli oppimäärään kuuluvien asioiden ohessa Elvin Jonesin ja Buddy Richin kaltaisten legendojen saavutuksia. Asepalveluksen sittemmin soittokunnassa suorittanut Tuomi osaa nostaa tietyt johtamis- ja ohjaamismetodit toisten edelle.
– Tajusin joskus myöhemmin, että Esko ja isä osoittivat esimerkillään tosi hienosti, miten hölmöjä keinotekoiset genrerajat ovat, Tuomi kiittää. – Samassa ekumeenisessa musakylvyssä varttui Eskon poika, jonka kanssa olen soittanut eri yhteyksissä koko ikäni. Rakas ystäväni Kusti Vuorinen on aito taiteilija; kuvanveistäjä, taidemaalari ja pelimanni, joka ilmaisee itseään muun muassa pianolla ja monilla puu- sekä vaskipuhaltimilla.
Uteliaisuudesta, monialaisesta yleissivistyksestä tai kattavasta tietopankista ei ole muusikolle vastaavaa hyötyä, jos vuorovaikutustaidot jättävät toivomisen varaa. Tuomi on pidetty, sosiaalinen ja elämänmyönteinen ammattilainen, joka hahmottaa ”hyvän jätkän” maineen riskit.
– Hienoahan se on, jos ennalta tuntematon taho ajattelee tyylini pukevan projektiaan. Kunhan aikataulut sopivat, lähden yleensä mukaan. En ole joutunut kieltäytymään sen tähden, että keikka olisi ollut jotenkin ristiriidassa arvojeni kanssa.
Tuomi pyrkii noudattelemaan ”first come, first served” -periaatetta, mutta toisinaan sana ei kulje riittävän ripeästi.
Silloin apu löytyy vuosien saatossa laajalle levinneestä verkostosta.
– Saatan lupautua itsekseni jonnekin tietämättä, että jokin bändeistäni on buukattu samaan aikaan muualle. Vaikka kalenteri joskus näyttäisikin menevän kunnolla solmuun, saan hoidettua itselleni pätevän tuuraajan tai ratkaistua ongelman muulla tavalla.
Matka ammattilaisuuteen ja ammattilaisuudessa näyttäytyy eri ihmisille eri sävyissä, mutta Tuomen punnittuun määritelmään siitä, koska itseään sopii kutsua ammattimuusikoksi, on helppo yhtyä.
– Pitäisin lähtökohtana, että on soittotaitoa ja tietoa, mitä sillä tehdään. On totta kai huono juttu, jos ei saa asioita menemään. Melkein yhtä traagista on, että ensin treenaa itsensä hurjaan iskuun ja sitten soittaa oikeita asioita vääriin paikkoihin. Harjoittelu tähtää valmiuksien kartuttamiseen, mutta asianmukaisella tavalla soittamiseen tarvitaan myös musikaalisuutta ja tyylitajua.
– Ammattilaisuuteen voi lukea senkin, että osaa hakeutua porukoihin, joissa on hyvä olla. Ellei sitten pyri sooloartistiksi. Itse ”suorituksen” ympärillä tapahtuu paljon ja homman pitää toimia muutenkin kuin lavalla. Jos kemiat eivät mene synkkaan, saattaa keikkareissuista tulla todella pitkiä.
Tuomen kotijoukkue on saksofonisti Sami Sippolan ja basisti Ville Rauhalan täydentämä Hot Heros, jonka tyylilaji luokitellaan useimmiten orgaaniseksi freejazziksi. Näinkin antoisa määritelmä on turhan jäykkä.
Kymmenen vuotta sitten New Yorkissa perustetun trion näytöt niin omillaan kuin esimerkiksi pianisti Iro Haarlan, laulaja Kielo Kärkkäisen, kitaristi Matti Salon ja räppäri Hannibal Starkin kanssa todistavat poikkeuksellisen taipuisasta kollektiivisesta musiikkisuhteesta. Dynaamisen bändin ja sen vakiokumppanien ympärille olisi helppo virittää kokonainen festivaali.
Kahdeksas pitkäsoitto Kammin Jaaretti ilmestyi juuri, ja keikoilla lisäruutia tarjoili viimeksi suomalaisen rockin legenda.
– Kaikkien vieraiden kanssa on ollut hienoa soittaa ja oppia samalla uutta, mutta saahan ilta erityistä hohtoa, jos tietää nousevansa stagelle Jukka Orman kanssa. Kävimme myös äänittämässä Yleisradiolle kantanauhan, Tuomi kertoo.
Keinovarojen kartuttaminen ja soveltaminen upouusissa yhteyksissä on yksi jatkuvista inspiraation lähteistä.
– Vaikutteiden sekoittamisen ohella pyrin näkemään asiat samanarvoisina. Ei beat-kompin tikkaaminen ole pois vapaan jazzin soittamisesta. Jos ihmiset joskus lopettavat uusien asioiden omaksumisen, jää jäljelle aika vähän.
Tuomi laskee opettaneensa pian kolmella vuosikymmenellä. Siinä missä pienemmissä oppilaitoksissa ei aikoinaan juuri kyselty paperien perään, edellytti nykyinen tuntiopettajan vakanssi Tampereen konservatoriolla todennettua opettamistaitoa. Niinpä hän hankki Porin Palmgren-konservatoriolta lähdettyään ammattikorkeakoulutason pedagogisen pätevyyden.
– Olen itsekin opiskellut konsalla, joten tuttu, tavoitteellinen ja hyvämaineinen oppilaitos kodin läheltä houkutteli ja tuntui luontevalta työpaikalta. Koska opetan sekä aikuisia että päivisin koulua käyviä lapsia, menee tuntien järjestely välillä hankalaksi. Saatan kiitää Filharmonian treeneistä suoraan opettamaan, mutta yhteispeli oppilaitoksen ja oppilaiden sekä heidän vanhempiensa kanssa takaa, että saan vastavuoroisesti joskus kiitää viikonlopun keikoille joustavasti. Kiveen hakattujen työaikojen kanssa voisi tulla vaikeaa. Omiin aikuisiän vahvimpiin oppimiskokemuksiin kuuluvat visiitit Edward Vesalan pakeille.
Opettamisesta kertyvä tulo antaa elannon hankkimiselle hyvän selkänojan ja kontakti nuoriin pitää virkeänä, mutta ammatillista identiteettiä peräänkuulutettaessa Tuomi alleviivaa olevansa soittaja, joka opettaa. Ei päinvastoin.
Jos harrastuksesta tulee leipäpuu, ollaan lopulta kaiken aikaa tekemisissä yhden asian kanssa. Tuomi on onnistunut vaalimaan intohimoaan musiikkiin, eikä löydä uravalinnastaan juuri reklamoitavaa.
– Toisinaan, tyypillisesti jonkin klasarihankkeen myötä, nuottitelineelle voi tipahtaa tosi työläs stemma. Silloin ei auta muu kuin treenata. Joskus päivät venyvät hyvin pitkiksi. Mutta en kaipaa… perhokalastusmatkoja Lappiin tai vastaavia irtiottoja. Fillarilla olen tykännyt liikkua pikkujätkästä lähtien ja sähköavusteisen fatbiken myötä sytyin hommalle uudestaan. Edellinen menopeli oli cyclocross-pyörä, jota käytin kymmenen vuotta. Toivottavasti nyt alla oleva maastorassi osoittautuu yhtä kestäväksi. Kirjoja toki luen ja leffoja katselen, mutta pyöräily on työn ja perheen ohella ainoa varsinainen ajanvietteeni.
Suomen kulttuurin rahoituksen leikkaukset ja taiteilijoiden yleinen apea ilmapiiri saa myös Tuomen mielen matalaksi.
– Hallituksen kaikista alaan liittyvistä toimista paistaa ymmärtämättömyys ja arvostuksen puute. Ollaan olevinaan Suomen asialla, mutta kulttuuriin ei riitä rahaa. Enkä puhu vain niin sanotusta korkeakulttuurista, vaan lasken mukaan myös sauna ja makkara -kulttuurin eli sanotaan vaikka viihteen. Jos kulttuuri on kansan tärkein henkinen pääoma, kuinka isänmaallista on polkea sen tekijöitä suohon? Tai ajaa systemaattisesti alas kulttuuria tukevia instansseja ja järjestelmiä? Nykyajassa ei tunnu olevan muita arvoja kuin talous.
– Koulutuksen kuristaminen on toinen massiivinen erhe. Jopa vähän filosofisemmastakin tulokulmasta. Eivätkö oppiminen ja löytämisen ilo ole ihmisyyden peruspilareita? Ja tähän kytkeytyy tiedotusvälineiden rooli. Pitääkö median keskittää älyttömästi resursseja johonkin umpikaupalliseen massatapahtumaan eikä esimerkiksi huolehtia moniäänisyydestä? Substanssin ja tarjonnan suhde näyttää joskus tosi vääristyneeltä. Suomessa pitäisi tehdä enemmän juttuja suomalaisista taiteen tekijöistä. Sen sijaan Yle lopettaa eri
koisohjelmiaan ja Hesari vähentää levy-ja keikkakritiikkien määrää entisestään.
Tuomi nostaa konkreettiseksi esimerkiksi kaksi tuoretta levyä, joilla soittaa.
– Tahmela Sixin Mountista ja Sampo Lassila Narinkan Suomi-klezmer 2: East Helsinki Suitesta on kirjoitettu enemmän ulkomailla kuin Suomessa, ja ne ovat myös soineet muualla radioissa enemmän kuin täällä.
Näköalattomuuteen ja arvostuksen inflaatioon on useita syitä, mutta aikamme iso vitsaus eli kertakäyttökulttuuri on takuuvarmasti osa ongelmaa, ei osa ratkaisua. Vika piilee siinäkin, miten ihmiset on ehdollistettu saamaan kaikki heti ja esimerkiksi suoratoisto-ja äänikirjamaailmassa vielä koko lailla ilmaiseksi.
– Suhde hyödykkeisiin voisi olla erilainen, jos niiden löytämisen ja hankkimisen eteen pitäisi nähdä vähän vaivaa, Tuomi pohtii. – Länsimaissa kuunnellaan todennäköisesti enemmän musaa kuin koskaan, mutta ei ole mikään salaisuus, kuinka vähän kassavirrasta tihkuu tekijöille. Vähän nurinkurista on sekin, etteivät kaikki välttämättä edes tiedä, kenen biisi heidän luureissaan joltain soittolistalta milloinkin soi.
Tuomea voi kuulla yli 80 äänitteellä erilaisten kokoonpanojen kanssa, minkä lisäksi häneltä on julkaistu soololevyt Approaching (2003), Resonance (2008) ja Elg (2009). Tilan täyttäminen joko studiossa tai lavalla yksin tarjoaa tietenkin tavallista enemmän haastetta.
– Jalkauduin kesällä pitkästä aikaa soolokeikalle, kun Pethaus-klubilta Pispalasta tehtiin niin sanotusti tarjous, josta en voinut kieltäytyä. Vapaan kentän toiminnan vaaliminen on nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tärkeämpää kuin ehkä koskaan, ja viihdyn niissä ympyröissä myös yleisössä. Tykästyin siihen viitekehykseen opiskellessani Kööpenhaminassa ja asuessani myöhemmin pariin otteeseen Berliinissä.
– Pidän ruohonjuuritason kulttuurityötä vähintään yhtä tärkeänä kuin julkisella rahalla subventoitujen suurten taidelaitosten tai markkinavetoisesti pyöritettyjen klubien toimintaa. Pienissä paikoissa näkee omin silmin, miten paljon marginaalimusiikki ja vaihtoehtokulttuuri nuoria kiinnostavat. Ansaintalogiikka on asia erikseen, mutta onneksi ilmiö näyttäisi rantautuneen kunnolla myös Suomeen.
Soolotyö oli Tuomelle alun perin omien rajojen kokeilemista. Toisena motiivina toimi oppiminen.
– Varustaudun soolokeikkoihin kuin tutkimusmatkoihin, joiden aikana poraudun ennalta määrittelemääni asiaan. Esimerkiksi tiettyyn soundiin tai rytmiseen aiheeseen. Jakso Suomen Länsi- Afrikan instituutissa Beninissä ja pitkä lomamatka Intiaan tarjoavat vielä aikojen jälkeen polttoainetta musan tekoon.
– Monet arvostamani rumpalit ja lyömäsoittajat ovat kautta historian saaneet jutun kantamaan upeasti itsekseen. Aikalaisista ihailen tosi paljon Mika Kallion minimalistisia gongilevyjä ja -performansseja. Hän kehittää yksin jotain täysin ainutlaatuista ja panee soolona keräämänsä pääoman kasvamaan korkoa muun muassa Verneri Pohjolan kanssa. Olen innoissani, koska suunnittelemme Mikan kanssa duolevyä.
Tuomi pyrkii tiivistämisen ihanteeseen lähinnä kalustonsa kanssa. Pelkillä gongeilla hän ei välttämättä lähtisi itseään ilmaisemaan, ja työvälineiden määrä on pysynyt maltillisena.
– Valitsen kahdesta Slingerlandin vuosikertasetistäni aina tarkoitukseen sopivamman. Snareja ja symbaaleja löytyy melko liuta, mutta huomaan suosivani tiettyjä luottoyksilöitä. Keikat ovat kuitenkin niin erilaisia, että soundipaletissa on hyvä pitää pelivaraa.
– Erilaista perkkusälää ja ”found sound” -roinaa on kertynyt ainakin vaimon mielestä nurkkiin jo tarpeeksi. Käsirumpujen lisäksi koteloista löytyy kettinkejä, jarrurumpuja, matkalaukkuja, kukkaruukkuja, monen kokoisia ja näköisiä metallinkappaleita ynnä muuta. Olen haalinut tavaraa kirppareilta sekä romuliikkeistä ja värkännyt nykymusabiiseihin itsekin äänilähteitä.
Laajalti pidetty ja arvostettu Janne Tuomi ei ainakaan tunnusta, että olisi joskus katunut ammattimuusikoksi ryhtymistä.
– Minulla oli hommaan alun perin enemmän sitkeyttä kuin lahjoja, mutta koska lähin työporukka pääsi muodostumaan näin mukavaksi, juttu on maittanut kaikki nämä vuodet. Freelancerin täytyy lunastaa paikkansa sessio sessiolta ja keikka keikalta, mutta olen kai selviytynyt riittävän hyvin, koska samat tyypit kyselevät vuodesta toiseen uudestaan mukaan.
Teksti: Petri Silas
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/24.