Aurinko porottaa siniseltä taivaalta, ja Pyhäjärven aallot liplattavat lähistöllä. Sormi ei ehdi kellon napille, kun ovi jo avautuu ja hyväntuulinen Juha-Pekka ”JP” Leppäluoto toivottaa tervetulleeksi ei-niin-matalaan majaansa. Raahesta reilut kymmenen vuotta sitten Tampereelle ja sittemmin Pirkkalaan seilannut solisti elää viisikymppisenä muusikkoutensa ja muunkin elämänsä parasta aikaa. Miten tähän pisteeseen on tultu? Lähdetään tutkimusmatkalle.
Synnyit Raahessa marraskuussa 1974. Millaisia ovat varhaisimmat muistosi?
– Asuttiin vuokraomakotitalossa Paraatinmäellä. Meillä oli poikakissa Kati, joka kakkaili sisälle. Sitten Kati lähti Amerikkaan eikä sitä enää näkynyt. Tajusin vasta paljon myöhemmin, mitä se tarkoitti.
– Sitten muutettiin toiseen kaupunginosaan, Kummattiin, ja siitä tuli tärkeä paikka. Se kehysti vahvasti lapsuutta ja nuoruutta. Asuttiin kerrostalossa ja betonipihoilla pyöri paljon lapsia. Tykkäsin meiningistä ihan hirveästi. Joskus tulee vielä hetki, kun otan Kummatti-tatuoinnin.
Raahe on rannikkokaupunki. Mitä meri merkitsee sinulle?
– Kliseisesti sanottuna se antaa turvaa ja lohtua. Kun elämässä on ollut vaikeuksia, olen usein löytänyt itseni istumasta meren ääreltä. Kun katselee ulapalle ja muistaa pienuutensa, omat ongelmat eivät enää tunnukaan niin musertavilta.
– Toki meri on antanut muutakin. Kun olin teini, harrastin esimerkiksi urheilusukellusta. Raahen saaristossa ja kauempana merellä humahti tunti jos toinenkin.
Millainen koululainen olit?
– Silloin ei tiedetty ADHD-diagnooseista, mutta en pystynyt keskittymään yhtään. Olin ylivilkas ja rauhaton. Nykyään ajattelen, että luonteenpiirteeni ovat supervoimiani, joita tarvitsen. En halua filtteröidä niitä pois lääkkeillä tai millään muullakaan.
– Pääsin peruskoulusta välttävillä papereilla ja menin Raahen ammattioppilaitoksen LVI-puolelle. Siellä tajusin, että konkreettisten asioiden tekeminen käsillä on juttuni. Myöhemmin pääsin Rautaruukin teollisuusoppilaitokseen, ja silloin tie näytti sileältä: jos ja kun saan vakioduunin paikalliselta tehtaalta, Leppäluodon loppuelämä on pedattu!
Isän kanssa Raahessa silloin joskus.
Miten kiinnostuit musiikista?
– Isäni soitti muun muassa Lievä Mielenhäiriö -yhtyeessä ja myöhemmin Poko Rekordsilta levytyssopimuksen saaneen Stalkerin esiasteessa. Pääsin käymään soittokämpällä jo ihan pienenä, ja muistan elävästi, kun joku soitti rumpuja. Äänenpaine tuntui rinnassa ja olin ihmeissäni. Vaikka en sitä ymmärtänytkään, ne hetket saattoivat istuttaa minuun pitkälle kantaneen siemenen.
– Oma musadiggailu taas lähti laukalle, kun törmäsin telkkarissa Kissin Animalize-levyn mainokseen. Kymmenvuotias raahelaispoika tuijotti suu auki, että mitä ihmeen leopardihousuisia androgyynihahmoja nämä ovat. Pommin lailla iskeneen Kissin jälkeen tulivat ainakin Twisted Sister, W.A.S.P. ja Dingo.
– Intoilu johti tietysti siihen, että alettiin perustaa kaverien kanssa leikkibändejä. Killers-yhtyeen rumpusetti koostui tyhjistä kurkkupurkeista ja ämpäreistä. Meininki oli kova ja soitettiin myös keikka – taloyhtiön häkkivarastossa.
Millaisia olivat ensiaskeleesi laulajana?
– Eräs hetki jäi mieleen. Kuuntelin ystäväni Teemu Halmkronan kanssa Eppu Normaalia mukana lauleskellen. Teemu tuumi, että sinähän vedät paljon paremmin kuin Martti. Sen jälkeen aloin itsekin miettiä, että ääneni kuulostaa ihan siedettävältä.
Jos Killersiä ei lasketa, millaisia muistoja varhaisiin bändeihisi liittyy?
– Yleisesti ottaen Raahessa oli 80- ja 90-luvuilla varsin aktiivinen musaskene. Myös mahdollisia soittokämppiä riitti. Saatettiin löytää joku hylätty talo ja selvittää, saako siellä treenata. Sitten vaan takkaan tulet ja soittamaan. Olihan se paljon hienompaa kuin vaikka kioskien ryöstäminen.
– Jossain vaiheessa lauloin Pure Faith -yhtyeessä, jonka eka keikka oli Raahen työväentalolla. Setissä oli Lenny Kravitzia, Cultia ja joku omakin biisi. Jännitys oli käsittämätöntä luokkaa, mutta samalla se oli parasta koskaan. Setin jälkeen tuli paikallisia muusikoita hehkuttelemaan, että sinun pitäisi tulla jammailemaan meidänkin kanssa.
Sana kiiri myös metalliyhtye Charonin soittajien korviin. Miten sinusta tuli bändin laulaja?
– Hyppäsin mukaan 1995, mutta bändi oli aloittanut jo 1992. Jätkät olivat tehneet demoja ja omatekoisia paitoja, joten homma oli hyvinkin isollaan, ainakin Raahen mittapuulla. Olin päässyt juuri armeijasta, kun rumpali Antti Karihtala tuli kysymään kiinnostustani. Menin ekoihin treeneihin ja alettiin ottaa saman tien uusia yhtyekuvia. Tuli mahtava fiilis, että olen viimeinkin oikeassa bändissä.
– En ollut mikään rankemman koulun metallimies, joten aloin ottaa sen laidan juttuja haltuun. Paradise Lost ja Type O Negative toimivat komeasti, Dan Swanön johtaman Nightingalen The Breathing Shadow -albumista puhumattakaan. Kun kuuntelin sen mestarillisia säveliä, ymmärsin aika paljon melankolisesta musiikista, laulamisesta ja melodiakuljetuksista.
Näihin aikoihin sinusta olisi voinut tulla myös Sentencedin laulaja. Mitä tapahtui?
– Kun Taneli Jarva lähti Sentencedistä 1995, kävin koelauluissa. Muistan jätkien nyökkäilleen hyväksyvästi, mutta pesti meni loppujen lopuksi Laihialan Villelle. Se oli oikea valinta. Ville sopi bändiin loistavasti.
Vuonna 1998 lähdit opiskelemaan media-alan oppilaitokseen Tornioon. Tehdastyöläisen ura ei siis viehättänytkään?
– Olin kesätöissä tehtaalla ja väänsin samalla Charon-haastattelua italialaiseen fanzineen. Siinä tuli vahvasti fiilis, että nyt täytyy keksiä jotain, mikä tukee musahommia ja missä tapaisin samanhenkisiä tyyppejä. Tornion koulu tuntui sopivalta, ja pääsinkin sinne opiskelemaan radiohommia ja… no, ennen kaikkea taiteilemaan.
Sitten jokaisen bändin haave toteutui: Charon sai levytyssopimuksen tanskalaiselta Emanzipation Productionsilta. Miltä se tuntui?
– Äimisteltiin tilannetta suu auki. En pysty tarpeeksi alleviivaamaan, miten käsittämättömältä se tuntui. Sitten alettiin tehdä levyä, ja Sorrowburn-debyytti ilmestyi 1998.
– Kävi myös niin, että Sentencedin basisti Sami Kukkohovi oli kämppäkaverini Torniossa ja onnistuin puhumaan meidät Sentencedin Suomen-rundin avausyhtyeeksi 1999. Soitettiin myös Helsingin Tavastialla – täysin uskomatonta! – ja Spinefarm Recordsin Ewo Rytkönen [nyk. Pohjola] tuli tarjoamaan diiliä. Spinen kanssa homma nytkähti uudelle asteelle, ja jatkossa saatiin juotavaksemme mukavan kokoisia Teosto-korvauksia. Eihän sen parempaa voinut kuvitellakaan.
Pariisin metrossa Nightwish-kiertueella 2002. Charonin ja henkilökunnan takana After Forever -yhtyeen Bas Maas. Kuva: Matti Riekki
Mutta parempaa oli luvassa – esimerkiksi Euroopan-kiertue Nightwishin kanssa loppukesällä 2002. Millainen reissu se oli?
– Kostea. Otettiin mukaan tonkkakaupalla kiljuhenkistä kotiviiniä. Oli nimittäin kova huoli, että mitä jos Euroopassa ei olekaan tarpeeksi viinaa. Olihan siellä.
– Oli älyttömät helteet ja istuttiin bussissa alasti. Kun niissä deliriumeissa pysähdyttiin saksalaiselle huoltoasemalle, ei muistettu ihan aina pukeutua. Nightwishiin äskettäin liittynyt Marko Hietala matkusti usein meidän dösässä ja tutustuttiin aika hyvin. Oli hemmetin hauskaa.
– Sitten päästiin Wieniin. Keikka alta pois ja känni päälle. Myöhemmin bussi alkoi tehdä lähtöä ja kuski työnsi jo vaihdetta silmään, kun hoksattiin erään muusikon puuttuvan. Sitten joku kipaisi ulos ja huomasi kaverin jalkojen näkyvän auton alta. Että äläpä pakita vielä, kun yksi tyyppi pötköttää renkaiden takana. Nostettiin soittaja kyytiin ja pidettiin pieni palaveri: ei saa liiskaantua bussinrenkaan alle Euroopan-kiertueella. Ja sitten ilonpito jatkui.
Kiireitä piti muutenkin, sillä toimit näihin aikoihin laulajana myös Ville Laihialan kipparoimassa Poisonblackissä. Miten tämä pesti aukesi?
– Ville oli pistämässä kasaan Shadowlands-projektia, josta tulikin sitten Poisonblack. Ville ei halunnut laulaa itse, ja tumman koriseva ääneni oli tullut hänen mieleensä. Sitten Ville pirautti ja alkoi kertoa bändistä. Meni hetken aikaa ennen kuin tajusin, että hemmetti, tämähän on Laihiala. Charon oli tuolloin ehdoton ykkösjuttuni, joten lupasin lähteä Poisonblackiin pätkätyöläiseksi, yhden levyn ja rundin laulajaksi.
– Kun teimme Escapexstacy-debyyttiä, olin ihan fiiliksissä. Villen häikäilemätön ja hitikäs sävellyskynä oli mielettömässä terässä. Eikä materiaali ole vanhentunut pätkääkään. Päästiin toteamaan se syksyllä 2023, kun tehtiin Escapexstacyn 20-vuotiskeikkoja Suomessa.
Charonin viimeiseksi studioalbumiksi jäi alkusyksystä 2005 ilmestynyt Songs for the Sinners. Miksi bändi lopetti toimintansa joitakin vuosia levyn ilmestymisen jälkeen?
– Isossa kuvassa kävi niin, että raskaamman musan suosio alkoi laskea. Matti Vanhanen ei enää poseerannut Lordin kanssa ja levy-yhtiöiden kiinnostus alkoi haalentua.
– Kun aloimme vääntää uusia biisejä Songs for the Sinnnersin jälkeen, sydän ei enää ollut täysillä messissä. Samalla bändin sisäinen tunnelma alkoi kiristyä… Kun viimeiseksi jääneellä Euroopan-kiertueella alettiin suunnilleen vetää toisiamme turpaan, päätettiin pelastaa ystävyytemme. Bändi jäi telakalle.
Jos Sentenced-pesti oli ollut kymmenen vuotta aiemmin lähellä, näihin aikoihin kuvaan astui Amorphis. Et kuitenkaan hypännyt siihen kelkkaan?
– Laulaja Pasi Koskinen oli poistunut kuvioista, mutta Amorphisille oli tulossa kuuden viikon jenkkirundi Type O Negativen kanssa. Bändi kysyi, saisinko otettua setillisen biisejä haltuun. Käytiin pari kertaa treenaamassa ja saatiin työluvatkin. Sitten selvisi, että Type-keulakuva Peter Steele oli huonossa hapessa ja osa rundista joudutaan perumaan. Lopulta kiertue meni puihin kokonaan. Harmitti ihan älyttömästi, sillä olisin oikein mielelläni lähtenyt tutkimaan Amerikkaa Typen ukkojen kanssa!
– Sitten Amorphisin jätkät kyselivät kiinnostustani liittyä bändiin vakituisesti. Mietin sitä pitkään ja hartaasti, mutta minun oli pakko sanoa ei. Songs for the Sinners oli työn alla, esikoiseni syntymässä ja minulla oli duunipaikka Raahessa. Oli pakko panna asiat tärkeysjärjestykseen, eikä Amorphis-pesti mahtunut yhtälöön. Hyvä niin, sillä Joutsenen Tomi on loistava solisti.
Projekteista ei silti ollut pulaa. Northern Kings -kokoonpano alkoi hahmottua, ja Raskasta Joulua oli jo ottanut ensiaskeleitaan. Kertoisitko hieman näistä aiheista?
– Pääsin Northern Kingsin solistiksi Jarkko Aholan, Tony Kakon ja Marko Hietalan rinnalle. Ajatuksena oli sovittaa kansainvälisiä hittejä raskaaseen asuun. Warner Music Finland kiinnostui, ja debyyttialbumi Reborn [2007] lähti aika isosti. Kun meille ojennettiin kultalevyt, Raahen poika oli aika ihmeissään.
– Raskaaseen Jouluun lähdin välittömästi, kun kysyttiin. Idea kuulosti niin älyttömältä, että sen pulkan kyyti oli katsottava. Ensimmäiset klubikiertueet menivät aikamoisessa sumussa, sillä touhu oli hyvin kosteaa.
– Sitten tuli eka esiintyminen konserttisalissa, ja tajuttiin, että tuolle lavalle ei kehtaa kontata. Homma vakavoitui ja menestystä alkoi tulla roppakaupalla. Aina kun luultiin, että maksimitaso oli saavutettu, suosio nousi uudelle levelille. Ja sitten oltiinkin jo areenoilla. Eihän sellaista osannut odottaa kukaan.
Raskasta Joulua on aiheuttanut yhden jos toisenkin itkupotkuraivarin. Mitä ajatuksia se herättää?
– Niin no, minähän saattaisin olla samassa kritisoijien huutokuorossa, jos en olisi itse mukana… Onneksi olen! Mutta vanha totuus on, ettei kädenlämpöinen juttu kiinnosta isosti. RJ-kuvioon kuuluu se, että tietty jengi tuhahtelee katkerana. Menestykseen tarvitaan aina vihaa ja rakkautta.
Myös Harmaja-yhtye käynnisteli koneitaan 2000-luvun puolivälin jälkeen. Mistä siinä oli kysymys?
– Harmaja alkoi hahmottua, kun soittelin kaverien kanssa Nick Cave and the Bad Seeds -covereita. Päätettiin sitten tehdä samanhenkistä omaa musaa. Se oli toisinaan hiton hauskaa ja paikoin vähän raskaampaa.
Charon-hysteriaa venäläismalliin vuonna 2005. Kuva: Matti Riekki
Harmajan aikoihin alkoholinkäyttösi oli varsin runsasta. Avaisitko tätä hieman?
– Jos palaan taaksepäin, olin juopotellut jo menneinä vuosina reippaasti. Kun alettiin availla keikkojen jälkeen pulloja parhaiden kaverien kanssa, se oli aina älyttömän kivaa. Minulla oli jo silloin tapana vetää päätyyn asti, enkä välttynyt mustelmilta. Loppujen lopuksi se ei ollut pelkästään hauskaa.
– Harmajan aikoihin yksityiselämässäni tapahtui ikäviä juttuja ja meininki oli usein hyvin sekavaa. Monesti heittäydyin ihan vapaaseen pudotukseen ja touhussa oli myös itsetuhoisuutta. Ajatuksena oli, että taiteilijan pitää kärsiä ensin maksimaalisesti ja melankolisen musan tekeminen onnistuu vasta sitten. Onneksi aloin tajuta jossain vaiheessa, että minun on pakko kääntää kelkka – jos ei muuten niin lasteni takia.
– Aiheeseen liittyen: henkinen krapula on jännä juttu. Vaikka ryyppäisit pehmustetussa huoneessa yksin eikä kukaan universumissa tietäisi touhuistasi, silti siitä seuraa itkua ja hammastenkiristelyä. Että miten olen mokannut ja mitä muut nyt ajattelevat.
Lopetit läträämisen loppuvuodesta 2012. Mitä silloin tapahtui?
– Oltiin Raskasta Joulua -rundin laivakeikalla. Oli välipäivä Tukholmassa ja käytiin kaupungilla. Yritin juoda päiväkaljoja, mutta homma tökki eivätkä koneet käynnistyneet. Drinksutkaan eivät auttaneet. Tunnelma oli surumielinen, mutta en kyennyt hahmottamaan, mistä se johtui. Kun menin hyttiin nukkumaan, fiilis oli suhteellisen karmea. Aamulla suuntasin rautatieasemalle ja kyselin itseltäni, menenkö Raahessa tuttuun pubiin ryyppäämään vanhaan malliin. Ei saatana, en mene.
Tuliko mitta yksinkertaisesti täyteen?
– Voi hyvinkin olla. Sittemmin olen maistanut alkoholia muutaman kerran, mutta en ole ollut humalassa kolmeentoista vuoteen. Ikävä sanoa, mutta valitettavan moni hyvä kaveri makaa haudassa, kun heidän päätöksensä ovat olleet erilaisia.
Sattumaa tai ei, mutta olet ollut ammattimuusikko suunnilleen yhtä pitkään. Miten ja miksi musiikki alkoi lopulta elättää sinua?
– Kun muutin Tampereelle 2014, kuvio oli vielä levällään. Tein muun muassa radiomainosten tuottajan hommia, mutta samalla aloin saada pestejä musikaaleista. Queen-musikaali oli niistä tärkeimpiä, moninkin tavoin. Kun raahelainen goottipuritaani alkoi vetää punaa huuliin ja pukeutua minihameeseen ja korkkareihin, peiliin katsoessa piti henkäistä syvään, että no niin, nyt otetaan miehestä mittaa. Samalla lakkasin ottamasta itseni niin perkeleen vakavasti. Se oli järjettömän tärkeää.
– Aikaa vieri, projekteja tuli ja meni. Hiljalleen tajusin, että pystyn elättämään itseni pelkillä musahommilla. Oli älyttömän siistiä huomata, että olin päässyt kahdenkymmenen vuoden säätämisen ja ”ilmaiseksi tekemisen” jälkeen pinnalle. Vaikka vaatimaton pohjoispohjalainen olenkin, siinä piti taputtaa itseään kerran olkapäälle ja todeta: ”Leppäluoto, perkele, jes!” Mutta onhan tämä erikoinen työmarkkinoiden alalaji. Menepä sanomaan putkimiehelle, että nyt tehdään niin, että treenaat ja ihmettelet ensin parikymmentä vuotta, aletaan katsoa niitä liksoja sitten.
Elämäni Biisi on tehnyt sinut tunnetuksi myös suuren yleisön silmissä. Miten päädyit televisioon?
– Ohjelman bändikapteeni Kalle Torniainen soitti ja tiedusteli, miten olisi. Menin koelaulutilaisuuteen ihan takki auki, että selkeä homma, hoidan tämän himaan. Ja niin kävi, että minut pestattiin.
– Eka lähetys jännitti suunnattomasti. Tai paniikkiahan se oli. Tuijotin takahuoneessa peiliin, että mihin helvetin liemeen olen taas joutunut. Ensimmäinen biisi meni sumussa, mutta jo tokan kohdalla aloin rentoutua. Ja hiljalleen siitä touhusta oppi nauttimaan. Paikalla on liveyleisö, tuotanto on viimeisen päälle ja niin edelleen. Eihän siinä tarvitse muuta kuin hypätä kyytiin ja ihastella komeita maisemia.
Syksyllä 2023 putosi aikamoinen uutispommi, kun Yö-yhtye ilmoitti palaavansa tien päälle – uutena solistinaan JP Leppäluoto.
– Olin tutustunut osaan Yön tyypeistä jo vuosia aiemmin. Kun bändi päätti tehdä 40-vuotiskeikan Nokia-areenalla, minua pyydettiin mukaan. Treenivaiheessa tajusin Yön biisit uudella tavalla ja olin ihan helvetin innoissani. Kun konsertin jälkeen tuli puhetta mahdollisesta jatkosta, ilmoitin lähteväni ilomielin messiin.
– En ollut aikoinaan mikään Yö-fani. Kun olisi pitänyt syventyä bändin materiaaliin, olin tiukka gootti- ja metallimies. Kaikki muu musa oli kuuntelematta täyttä paskaa, eikä Yötä voinut ostaa millään… Ja sitten, aika monen mutkan jälkeen, minusta tehtiin Yön uusi solisti. Siinä riitti sulateltavaa. Minut olisi varmaan jouduttu viemään pitkähihainen päällä mielisairaalaan, jos asia olisi valjennut kertarysäyksellä.
– Nyt takana on 40–50 keikkaa, ja homma alkaa olla hallussa. Se juttu, että saan kantaa tuollaisen suomalaisen rockin järkäleen soihtua ja kunnioittaa Hakulisen Jussin ja Lindholmin Ollin perintöä… Onhan se nyt ihan mieletöntä.
Yö solistinaan JP Leppäluoto.
Millaista palautetta olet saanut?
– Laulan toki eri tavalla kuin Olli, mutta niinhän sen pitää mennäkin, kun solisti vaihtuu. Suurin osa vanhoista faneista tuntuu tykkäävän, ja kehiin on tullut paljon uuttakin yleisöä – näin minulle on sanottu. Toki myös hevifaneilta on tullut mahtavia kommentteja: ”Ei perkele, joutuuko tässä kuuntelemaan Yötä?” Kyllä vain!
Rakennetaan tästä aasinsilta raskaammalle puolelle. Charon tekee paluun estradeille elo-syyskuussa, ja rundi on jo ennakkoon loppuunmyyty. Mitä uuden aktivoitumisen taustalta löytyy?
– Charon esiintyi viisikymppisilläni loppuvuodesta 2024. Se oli älyttömän kivaa. Homma oli hallussa saman tien, ja päätettiin sitten tehdä muitakin keikkoja. Kun eka Tavastian-konsertti tuli myyntiin, piletit menivät kolmessa minuutissa. Soitin keikkamyyjälle, että onko tässä joku virhe, kun lippuja ei saa. No ei kai, kun niitä ei enää ole. Osattiin odottaa varovaisesti, että kiinnostusta löytyy, mutta tämä oli jotain ihan muuta.
Eikä siinä kaikki: käsillä on myös tuore Charon-biisi Fall of Angels.
– Kitaristi Jasse Hastin varastossa on kaikenlaisia Charon-aihioita, ja saatiin herkullinen ajatus uudesta kappaleesta. Poimittiin joitain riffejä, minä duunasin sanoitukset ja melodioita. Arvatkaapa kahdesti, kuulostaako vanhalta Charonilta.
Onko muuta jatkoa luvassa?
– Rehellisesti sanottuna: ei hajuakaan. Soitetaan keikat ja katsotaan fiiliksiä. Jos tunnelma on kohdallaan ja aikataulut natsaavat, niin mikäpä meitä estää.
Charon vuosimallia 2025. Kuva: Jaakko Manninen
Olet työstänyt ja julkaissut kaiken muun ohella myös soolomateriaalia. Avaisitko tätäkin puolta hieman?
– Soolojuttu oli pitkään käymis-ia ideointitilassa. Että millaista se olisi ja millä kulmalla sitä tekisi. Kun sitten tehtiin 2019 triokokoonpanolla Omalla maalla -kiertue, jonka ohjelmisto koostui muun muassa Charon- ja Harmaja-biisien uusista sovituksista, ajatukset selkenivät. Että tällaisella fiilispohjaisella meiningillä voisi työstää myös soolobiisejä. Ja niin sitten kävi, että Piilevää pimeää -debyytti ilmestyi 2020 ja kakkoslevy Jäävuoria pari vuotta myöhemmin.
– Olen julkaissut uutta musiikkia viime kuukausinakin, mutta en tee vielä lupauksia seuraavan albumin suhteen. Mitä luultavimmin sellainen tulee jossain vaiheessa, mutta speksit ovat vielä täysin auki.
– Diggaan soolohomman täydellisestä vapaudesta. Minulla ei ole mitään kaupallisia tavoitteita tai paineita päästä vaikka radioaalloille, mikä on älyttömän vapauttavaa.
Millaisia unelmia sinulla on musiikin suhteen?
– Muistaakseni mainitsin, että olen Pohjois-Pohjanmaalta… Niinpä niin, jo Charonin aikoihin kaikki mahdolliset tavoitteet ylittyivät moninkertaisesti. Unelma tai ei, mutta suunnitelma b:tä ei enää ole. Olen muusikko loppuun asti!
21. heinäkuuta
JP Leppäluodon koti, Pirkkala