Mistä se johtuukin, että sattumalta levykaupassa kuultu musiikki voi tuntua niin ylivoimaisen hyvältä? Astuin ystäväni kanssa newyorkilaisen levykaupan tiloihin, ja myyjä putsasi tiskin takana levyjä. Pieni nyökkäys, ja levy soimaan. Huoneen täytti tunnettu kappale, Thelonious Monkin Bya-Ya, mutta versio ei kuulostanut tutulta. Kolme instrumenttia: rummut, sopraanosaksofoni ja… pasuuna? Miten kummallinen yhdistelmä! Musiikki tuntui liitelevän vapaana, joka kierroksella yhä lisää korkeutta ottaen.
Tiedustelin levyä ja sain ahaa-elämyksen: Steve Lacy, Roswell Rudd, Henry Grimes ja Dennis Charles albumilla School Days, nauhoitettu 1963 livenä ja julkaistu hienolla punavalkoisella kannella oudon QED Recordsin toimesta 1979. Anekdootin kuuluisi toki loppua levyn välittömään ostamiseen ja tyytyväisyyteen, mutta myyjä ei suostunutkaan sitä hinnoittelemaan. Syy: albumi oli hieman kiero (”warped”) ja hän halusi ensin suoristaa sen myyntikuntoon.
Ei se mitään, sillä kuten eräs ystäväni viisaasti joskus totesi, ”hieman harvinaisempien levyjen kanssa saa yleensä kaksi tilaisuutta, ja melkein aina se toinen niistä on parempi”. Tämä oli totta nytkin. Kun sain levyn myöhemmin haltuuni, pääsin tutkiskelemaan tarkemmin myös sen lisätietoja. Aivan: basisti Henry Grimes ei tosiaan edes soita kuulemallani avausraidalla. Syy oli inhimillinen, sillä Grimes oli myöhästynyt keikalta.
Normaalisti bändiliideri Lacy olisi saattanut ehkä odottaa Grimesia hieman pidempäänkin, mutta koska kyseessä oli vähäeleinen pop-up-keikka Phase Two Coffee House -nimisessä paikassa New Yorkissa, bändi päätti aloittaa, ja lopulta basisti oli saapunut muutaman biisin jälkeen. Lacy kertoo, että noihin aikoihin kvartetti kierteli ympäri New Yorkia ”keksien töitä”. Eli he kävivät paikkoja läpi katu kerrallaan ja soittivat ”kahviloissa ja armenialaisten ravintoloiden kellareissa” jos heidät vain paikalle huolittiin. Palkkaa yhtye ei näistä esiintymisistään saanut.
Tilanteen spontaanius kuuluu soitossa, joka on äärimmäisen nautinnollista ja vapautunutta. Jo mainittu avausraita Bye-Ya on tästä mielestäni ihastuttavin esimerkki, mutta koko albumi on silkkaa voittamista. Lacy oli eräs ensimmäisistä muusikoista, joka uskalsi toden teolla tutustua Monkin laajaan ja varsin omaleimaiseen sävellystuotantoon. School Daysin kansitekstissä hän mainitseekin, että Monkin kappaleet ovat niin persoonallisia, että versiointi on haasteellista ja vasta toistuvan kappaleiden soittamisen jälkeen yhtye alkoi löytää biiseistä omaa vapauttaan.
School Daysillä prosessi on hyvässä vauhdissa ja erityisesti Lacyn soitossa on huikaisevaa musiikin hallintaa. Ideat ovat kirkkaita, persoonallisia ja yllätyksellisiä, niiden toteutus huippuluokkaa. Lacy, oikealta nimeltään Steven Norman Lackritz (1934–2004), aloitti uransa dixieland-jazzin parissa ja eteni siitä askel askeleelta kohti vapaampaa ja modernimpaa ilmaisua. Hänen sopraanosaksofoninsa loistaa monilla hienoilla albumeilla, joista mainittakoon vaikkapa Monk-versiointilevyt Reflections (Prestige, 1959) ja Epistrophy (BYG, 1969), sekä erinomainen free-lätty The Forest And The Zoo (ESP-Disk’, 1967).
Myös huhtikuinen Record Store Day helli Lacy-fania. Yhdessä pianisti Mal Waldronin kanssa liidattu bändi on taltioitu Belgiassa vuonna 1995 tuoreella arkistoalbumilla The Mighty Warriors (Elemental Records). Bändin täydentävät basisti Reggie Workman ja rumpali Andrew Cyrille. Levyllä yhtye venyttelee nautinnollisesti sekä originaalikappaleita että muutamaa lainaa, joista kaksi on Monkilta.
Kansiteksteistä esille nousi mielenkiintoinen ajatus. Steve Lacyn ja Mal Waldronin suhteen avantgarde-jazziin sanotaan olleen samankaltainen. He lähestyivät uutta vapaan jazzin mahdollisuutta avoimin mielin, mutta aina ”laulullisuus” ja melodia mielessään. Havaintona tämä kuulostaa kenties hieman yleisluontoiselta, mutta kun ajattelen näitä kahta tärkeää suosikkimuusikkoani, ymmärrän nyt että juuri tämän hedelmällisen risteyskohdan ”sweet spotissa” on harva yhtä onnistuneesti operoinut.
School Days on julkaistu monena eri versiona, myös cd- ja digimuodossa, joten sen saa kuunteluun suhteellisen helposti. Olen uppoutunut levyyn viime aikoina ja rakastuin kuulokekuuntelussa erääseen pieneen yksityiskohtaan: rumpali Dennis Charlesin rasvaamaton hi-hatin poljin kitisee hieman, ja voin kuvitella istuvani kahvilassa ihan rumpujen vieressä.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/24.