Edinburgh on aikamoisen hieno näky varsinkin, kun kaupunkiin saapuu ensimmäistä kertaa. Yhtäkkiä olimme vanhojen, hieman tummuneiden rakennusten ympäröimänä ja keskusta on mäkien myötä tavallaan ainakin kahdessa kerroksessa. Monesti kaunis ja vanha kaupunkikeskusta tarkoittaa keikkailun osalta sitä, että logistiikka on haastavaa. Sokkeloinen ja kapea katuverkosto sekä olematon määrä parkkipaikkoja tekevät tavaroiden roudaamisesta välillä aikamoista urheilua.
Tällä kertaa puolen tunnin kiertelyn jälkeen löysimme parkkipaikan. La Belle -klubi on pienen kujan päässä keskellä paksuja kivirakennuksia. Kohtelias talon isäntä ohjeisti meitä jättämään auton parkkiin edessä olevalle kapealle kadulle. Vilkkaasti liikennöidyn kulkuväylän osittainen sulkeminen aiheutti tietysti aika pitkän jonon suoraan keikkapakun taakse. Eihän siinä muuta, kuin kamppeet ulos autosta.
Paikalliset ovat onneksi usein suurkaupungeissa tottuneet tällaiseen toimintaan. Esimerkiksi New Yorkin -keikoilla olemme usein tukkineet osan kadusta roudauksen ajaksi ja ei se oikeastaan aiheuta paikallisissa minkäänlaisia reaktioita. Kaikki jakeluautot ja muut ympäri kaupunkia pörräävät työntekijät toimivat päivittäin ihan vastaavalla tavalla. Asukkaat ovat ilmeisesti tottuneet siihen, että missä ja milloin hyvänsä edessä voi olla vaikka suomalainen yhtye kantamassa tavaroita.
Maanantai-ilta on näköjään Edinburghissa vilkas. Ihmisiä liikkui kaupungilla paljon ja myös keikalla oli tungosta. Tunnelma oli oikein äänekäs ja keikan jälkeen juttelimme hymyilevien skottien kanssa. Tai juttelimme ja osittain kuuntelimme paksua murretta, joka on kyllä aina yhtä kiehtovaa. Aivan kuin paikalliset poistaisivat sanoista konsonantteja ja vokaaliääntelyn jälkeen seuraa hymy ja läpsäys olkapäälle. Onneksi haitarimusiikki toimii universaalina kielenä.
Edinburghin hotellissa noin neljän aikaan yöllä heräsin palohälytykseen. Nousin ylös, löin jalkani sängynlaitaan ja kävelin ovelle. Sitten hälytys loppui. Luulin nähneeni unta, mutta sitten viereisestä sängystä kuului ”mitä helvettiä”. Olin täysin samaa mieltä ja menin takaisin nukkumaan.
Seuraava kohteemme oli terästeollisuudestaan tunnettu Sheffield. Siellä meitä odotti jälleen vanha tiilirakennus, jossa oli ovia joka puolella. Ensimmäinen joulukalenterin luukku oli väärä, kun kävelimme jonkinlaiseen taidetilaan, josta meidät ohjattiin saman tien ulos. Lopulta oikea ovi löytyi ja lounastauon jälkeen tuttu toimitus; tavarat sisään, kasaus, äänentarkistus, tauko, keikka, purku ja pakkaus. Joku tuttava joskus leikkisästi totesi, että keikkailu on kuin muuttofirmassa työskentelyä ja välillä soitetaan musiikkia.
Sheffieldin yleisö oli kiertueen tähänastisista tunnelmaltaan pidättyväisin. Toki tiistai-ilta vaikutti hieman asiaan ja joskus on vain haastavampaa saada yhteys yleisön kanssa toimimaan. Mutta on syytä muistaa, että myös maiden sisällä kulttuurit ovat erilaisia. Pidättyväisemmän yleisön edessä olisi helpompaa tuijotella varpaita, mutta yleensä parempi vaihtoehto on vain nostaa kierroksia lavalla. Kokemuksiemme mukaan esimerkiksi hollantilaiset ovat aika pidättyväisiä. He seuraavat esitystä intensiivisesti ja taputtavat kappaleiden väleissä. Mutta keikan jälkeen he puolestaan tulevat usein kehumaan, juttelemaan ja ovat todella rentoja. Kulttuurierot ovat hieno ja opettavainen asia. Ei Sheffieldin illasta tosin valitettavaa ole, keikka oli oikein mukava ja paikasta pystyi aistimaan vuosien varrella järjestetyt keikat.
Teräskaupungin jälkeen edessä oli kiertueemme pisin siirtymä. Yöllä ajoimme hieman yli kolme tuntia Holyheadin pikkukylään. Saavuimme keskellä yötä hotellille, jossa ehdimme nukkua noin kolme tuntia. Kylähotellissa oli rento meininki. Yhden huoneen ovi oli jätetty auki ja ohjeissa luki, että rohkeasti vain peremmälle. Lautta Englannista Irlantiin kesti kolme ja puoli tuntia. Sen ajan pystyy näköjään torkkumaan esimerkiksi pubin sohvalla. Yksityiskohtana mainittakoon, että laiva oli valmistettu Suomessa. Olimmekin ihmetelleet, että paatissa oli yllättävän monta samankaltaisuutta verrattuna Itämerellä seilaaviin laivoihin. Saavuimme siis takaisin Euroopan Unioniin. Mailit muuttuivat taas kilometreiksi ja valuutta Euroiksi.
Irlannin Cork ja Cyprus Avenue -keikkapaikka ovat meille tuttuja parin vuoden takaa. Legendaarisen irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin pitkäaikainen kotikaupunki on kokoonsa nähden musiikkitarjonnaltaan todella vireä. Tiiviin keskustan alueella on monta esiintymispaikkaa ja osassa niistä elävää musiikkia on tarjolla melkein jokaisena iltana. Cyprus Avenuen roudaushissi on puhelinkopin kokoinen, mutta ylhäällä sijaitseva klubi on hyvä paikka esiintyä ja kuunnella keikkoja. Olimme asettumassa taloksi, kun paikan palohälyttimet aloittivat huutamisen. Reaktio oli samansuuntainen, kuin Edinburghin yössä. Meitä hätisteltiin ulkotiloihin ja matkan puolivälissä hälytys loppui. Erikoista tuuria, mutta pääasia, että mikään ei ollut tulessa.
Illan tunnelma oli kyllä tulinen. Irlantilaiset ovat todellista musiikkikansaa ja täällä on aina ilo soittaa. Takahuoneeseen kantautui ulkopuolelta erilaista soittoa lähes koko illan ajan.
Illalla olisi ollut kovasti intoa vierailla paikallisissa pubeissa, mutta roudauksen aikana vettä satoi sen verran, että tyydyimme kamppeet kosteana istahtamaan hotellin aulabaariin rentoutumaan. Seuraavan päivän ajoaika Galwayn Roisin Dubhiin on vain pari tuntia.
Teksti: Tomi ”Remmel” Tajakka (laulu, akustinen kitara, balalaikka, mandoliini)
Kuvat: Steve ’n’ Seagulls
Lue myös: Steve ’n’ Seagulls Britteinsaarilla, kiertuepäiväkirja osa 1: Lähdön tunnelmaa
Lue myös: Steve ’n’ Seagulls -kiertuepäiväkirja, osa 2: Pukumiehet syksyisessä Englannissa
