Timo Isoaho
Children of Bodom
Like
Lienee syytä alustaa, että olen kirjan sankarien kanssa niin sanotusti hyvänpäiväntuttu. Vuosituhannen taitteessa vietin Bodomin kiinnittäneen levylafkan toimistolla suuren osan vapaa-ajastani, ja sittemmin myös työskentelin tovin samassa instanssissa. Juuri siksi voin kertoa varmuudella, että Children of Bodom on aiheensa näköinen kirja.
Timo Isoaho (joka on myös Soundin pitkäaikainen avustaja, toim.huom.) on rakentanut saumattomasti soljuvan haastattelukirjan. Luvut alkavat napakoilla teasereillä, ja itse tarina aukeaa bändin ja lähipiirin omin sanoin. Jopa Alexi Laihon ääni on läsnä vanhoista haastiksista, Petri Silaksen Kitara, kaaos & kontrolli -teoksesta ja lehtiarkistoista kaivettuna.
Kronologia toimii, koska Bodomin tarina ei tarvitse keinotekoista draamaa. Alkuvuosien MD-studion demot, treeniksen hikinen painekattila, ekat kiertueet ja lopulta maailmanvalloitus vedetään läpi tiiviillä otteella. Isoaho piirtää kuvan bändistä, joka otti tosissaan vain pari asiaa: musiikin ja treenit.
Masokistinen työmäärä oli Laihon vaade: soittomokista rankaistiin mökötyksellä tai kiukulla, mutta illat saattoivat silti päättyä bileisiin. Tämä jännite – maailmanluokan lahjakkuus ja veljeys, joka saattoi hetkessä vaihtua uhkaan lentää bändistä tai kimppalärveihin – oli bändin rakettipolttoaine. Silti kirjan kohteesta heijastuu kiitollisuus ja epäusko omaan onneensa.
Isoahon kerronta on napakkaa, faktapohja loputon ja suhde bändiin hallitun läsnä. Hän tuo ääneen valtavan joukon yhtyeen ympärillä vaikuttaneita ihmisiä tuottajista kollegoihin ja levylafkaväkeen. Tarinoista välittyy kuva lähes katkeamattomasta voittokulusta, jossa kaveriporukka nousee Japanin listoille, valtaa Euroopan festarilavat ja murtautuu armottomalla kiertämisellä suosioon myös vaikeilla USA:n-markkinoilla. Mutta kun yhden biletyksestä tulee tapa, sitten riippuvuus, lopulta sairaus ja kuolema, menestysjunan käsijarru jumittaa. Bändi ja Isoaho kertovat tämän haikeina ja hieman voimattomina, mutta ilman sensaatiohakuisuutta.
Silti jää tunne, että kaikkea ei kerrota. Tämä on nykyrokkikirjojen lainalaisuus: on rajoja, joiden yli ei mennä, vaikka enemmänkin tiedetään. Ehkä se on oikein. Mutta läheltä katsoessa rivien välitkin näkyvät selvemmin.
Children of Bodom on joka tapauksessa hieno dokumentti yhtyeen urasta, aikakaudesta ja merkityksestä. Se näyttää, miten espoolainen kaveriporukka rakensi menestyksen sirkusmetallista, jossa death, power ja tilu – ja myöhemmin myös groove metal – kietoutuivat yhteen tavalla, jollaista kukaan ei ollut ajatellutkaan ja jonka ei olisi luullut johtavan mihinkään.
Laiho kuittasi utelut kirjan tekemisestä aikoinaan sanoin: ”Mehän vaan mennään mestoihin ja raavitaan punkkia, mitä kirjoittamista siinä on?” Nyt Bodomin perintö ja pari sukupolvellista Laihoa palvovia kitaristeja, joista osa on jo maailman huipulla itsekin, voivat vastata kysymykseen. Bodomin taru on lopussa, mutta Isoahon teos ei ole muistomerkki vaan tribuutti, joka sekä viihdyttää että riipaisee.
Teksti: Mape Ollila
Arvio on julkaistu Soundissa 8/25.