Helsingin Suvilahti kesäkuun viimeisenä sunnuntaina. Tuskan päälavan edustalla alkaa olla ahdasta, sillä käytännössä jokainen festivaalivieras haluaa kokea sen tulisen hetken, kun Lorna Shore vyöryttää kontrolloidun kaaoksensa lavalle.
Sitten PA-laitteiston hanat aukeavat. Sun//Eaterin äärimmäisen tehokas intromelodia halkoo hiljalleen hämärtyvää kesäiltaa, ja New Jerseyssä kotipesäänsä pitävä viisikko astelee lavalle. Muusikoiden suupielissä karehtii pieni hymy: he tietävät, että edessä on hieno puolitoistatuntinen.
”Helsinki… We are fucking back, baby! Open up that moshpit!” kaikkien ylisanojen arvoinen Will Ramos huudahtaa. Ja siitä alkaa löylytys, joka hakee vertaistaan. Noin kaksikymmentätuhatta metallifania – nuoria, vanhoja, kokeneita ja ensikertalaisia – söisi tämän käsittämättömän lahjakkaan bändin käsistä mitä tahansa. Ramos, rumpali Austin Archey, basisti Michael Yager sekä kitaristit Andrew O’Connor ja Adam De Micco paiskaavat veretseisauttavan keikan.
Kun setti huipentuu mestarilliseen Pain Remains -trilogiaan, olo on puhdistunut, hengästynyt ja hämmentynyt. Miten voi olla mahdollista, että täysin sekopäinen yhdistelmä supernopeita blastbeatejä, kieroja riffejä, sinfonista jylhyyttä ja mielenvikaisia laulusuorituksia muodostaa kokonaisuuden, joka on kauneinta ja groteskeinta, mitä modernin metallin maailmassa on kuultu?
Vastausta voi onneksi penätä artisteilta itseltään. Palatkaamme Tuska-keikkaa edeltävään iltapäivään ja liittykäämme kitaristi De Miccon ja laulaja Ramosin hyväntuuliseen seuraan.
– Et ole ensimmäinen tai viimeinen tyyppi, joka pohtii suosiomme syitä ja monisyisten biisiemme saloja. Mietimme niitä toisinaan itsekin, mutta lopulliset vastaukset ovat jääneet avoimiksi, De Micco naurahtaa.
– Selvää tuntuu olevan vain se, että tämä musiikillinen myllerrys kuulostaa päällisin puolin niin sekasortoiselta, ettei kenenkään täysijärkisen pitäisi tykätä siitä!
Onko Lorna Shore puhdasverinen metallibändi?
– Hyvä kysymys. Juuremme ovat syvällä raskaassa musiikissa, ja henkilökohtaisesti sytyin soittamiseen toden teolla esimerkiksi Children of Bodomin innoittamana. Kannamme metallin soihtua ylpeinä – siitä ei ole epäilystäkään, De Micco vakuuttaa.
– Asiassa on kuitenkin toinen puolensa. Lorna Shore -kollektiivissa kuunnellaan hyvin monenlaista kamaa: poppia, rockia, progea, punkkia, hiphopia ja electronicaa. Intoilemme toisillemme kaikenlaisista musiikillisista löydöistä, ja joskus uudet sävyt ujuttautuvat biiseihin asti. Yksi asia on kuitenkin varma: kun me kokoonnumme yhteen ja alamme soittaa, vaikutteet voivat tulla mistä tahansa, mutta lopputulos kuulostaa vain ja ainoastaan Lorna Shorelta.
Suuuooooomiiiii…
Ennen kuin uppoudumme uuden Lorna Shore -albumin saloihin, on paikallaan todeta, että Tuskan ja Lorna Shoren välille on muodostumassa hieno perinne: bändin kaksi viimeisintä Euroopan-festarikiertuetta on päättynyt helsinkiläistapahtuman päälavalle.
– Kahden vuoden takainen ensivierailu räjäytti päämme. Käytämme lavalla korvamonitoreja, jotka periaatteessa blokkaavat kaiken ulkopuolisen äänen, mutta Tuska oli poikkeus. Porukka huusi ja metelöi mukana niin käsittämättömän äänekkäästi, että kuulin heidät koko setin ajan, Ramos hämmästelee.
– Pitkä kesäkiertueemme tosiaan päättyi Helsinkiin. Rundin aikataulu oli tiukka emmekä ehtineet liiemmin nukkua, joten olimme kierroksen päätöshetkillä aivan lopussa. Mutta kaikki ikävät jutut – väsymys, koti-ikävä ja niin edelleen – katosivat mielestä kuin taikaiskusta, kun nousimme Tuskan lavalle. Vaikka soitimme jo iltapäivällä, yleisöä oli valtavasti, ja ihmisten intoilu oli uskomatonta. Klisee tai ei, tunsin oloni todella kotoisaksi, vaikka emme olleet koskaan aiemmin soittaneet Tuskassa, De Micco sanoo.
– Eikä siinä ollut kaikki. Nelisen kuukautta myöhemmin palasimme Suomeen ja soitimme suurimman headliner-keikkamme siihen asti Helsingin jäähallissa. Muistan elävästi sen hetken, kun kävelin iltapäivällä rakennuksen sisuksiin ja törmäsin täydessä varustuksessa olevaan lätkäjoukkueeseen. Niin joo, mehän olemme ihan oikeasti jäähallissa, ja sen takia täällä on niin pirun viileää… No, onneksi tunnelma oli myöhemmin illalla kaikkea muuta!
Suunnatonta helpotusta
Kun Lorna Shore palaa maahamme ensi vuoden alkupuolella – jo tuttuun Helsingin jäähalliin ja Turun Logomolle – kiertueen keskiössä on juuri julkaistu I Feel the Everblack Festering Within Me -albumi.
– Olen suunnattoman helpottunut, että saimme levyn lopulta valmiiksi. Sen värkkääminen oli äärimmäisen haastavaa, ja raskaimmilla hetkillä tuntui, ettei hommasta tule yhtään mitään, De Micco puuskahtaa.
On sanomatta selvää, että Lorna-leirin paineet ovat olleet valtavat. Siinä mielessä on varsin hämmentävää, ettei painekattilan porina kuulu uudelta levyltä millään tavalla.
– Edellinen albumimme Pain Remains avasi julmetun määrän uusia ovia. Yritin tyhjentää mieleni uusien biisien sävellysvaiheessa, mutta se ei ollut kovin helppoa. Pahimmillaan kulissien takainen stressi oli rajumpaa kuin kukaan ulkopuolinen pystyy ikinä ymmärtämään, De Micco huokaa.
– On ihan selvää, että uusi levy on yksi uramme tärkeimmistä, ja tiedostin sitä tehdessä aivan liian selvästi, ettemme voi mokata. Epäonnistuminen ei ollut vaihtoehto, sillä se olisi tuhonnut tulevaisuutemme. Meidän oli siis pakko ylittää itsemme ja tehdä Pain Remainsiä kovempi kiekko.
De Micco jatkaa, että pääajatuksena oli säilyttää Lorna Shore -soundin ydin, mutta hioa sitä entistä timanttisemmaksi.
– Pidimme kaiken aiemmin opitun tiukasti mielessä, mutta teimme jokaisen jutun ja yksityiskohdan hieman huolellisemmin – ja toisaalta vapaammin. Päätimme nimittäin entistäkin rohkeammin, että voimme ottaa mukaan mitä tahansa elementtejä. Mitään ideaa ei suljettu pois kokeilematta.
Onko tuoreen materiaalin joukosta nostettavissa esiin jonkinlaisia avainteoksia?
– Oblivion oli yksi ehdottomista käännekohdista. Kirjoitusprosessi eteni ensin tahmeasti, mutta kun saimme sen valmiiksi, valot syttyivät toden teolla, Ramos sanoo.
– Oblivionin jälkeen ei mennyt aikaakaan, kun käsissä olivat myös Lionheart, Glenwood ja avausraita Prison of Flesh. Sävellysprosessin johtoajatuksia oli sekin, että halusimme luoda jokaiselle kappaleelle oman identiteetin. Selkein esimerkki lienee Unbreakable, joka on ”areenabiisimme” – toki Lorna Shoren mittakaavalla. Emme ole mikään Def Leppard, ainakaan vielä!
Sovitellen sotaan
Lorna Shoren materiaalissa on avainasemassa sovittaminen. Millaista on sovittaa sujuviksi kokonaisuuksiksi teoksia, joissa tuntuu soivan parhaimmillaan viisi pääteemaa päällekkäin?
– Kysymys on niin iso, että vastaan pitkän kaavan mukaan. Ensinnäkin rakennamme kaiken yhdessä. Useimmiten Adam tekee rungon, jonka jälkeen me muut tuomme mukaan ideoita. Sitten arvioimme syntynyttä aihiota: onko siinä jotain turhaa vai pitääkö meidän pikemminkin lisätä kerroksia entisestään, Ramos selittää.
– Kuten arvata saattaa, yksi pyrkimyksistämme on tehdä kappaleista mahdollisimman rikkaita ja monisyisiä. Melodioiden, riffien ja muiden päälinjojen lisäksi kappaleet ovat täpötäynnä yksityiskohtia. Ajattelemme, että juuri sen vuoksi biisit kestävät aikaa. Mitä enemmän ja tarkemmin kuuntelee, sitä enemmän hoksaa erilaisia juttuja.
Laulaja myöntää, että Lorna Shore -materiaalin sovittaminen on tavattoman työlästä.
– Kun neliönmuotoinen palikka pitäisi työntää kolmionmuotoisesta reiästä, siinä on jonkin verran tekemistä. Mutta kuluupa sitten tunteja, päiviä, viikkoja tai kuukausia, niin jonakin päivänä haastavinkin sovitus loksahtaa kohdalleen. Kyse on yksinkertaisesti siitä, ettemme anna periksi edes silloin, kun umpikuja tuntuu totaaliselta. Saatat ehkä arvata, miten pirun hyvältä se sitten tuntuu, kun sovitustyö lopulta saapuu maaliin ja biisi lähtee lentoon…
Omakohtaisia kokemuksia
Keskustelu kääntyy kohti uuden albumin sanoituksia, mikä saa Ramosin vakavoitumaan. Pian hiljaisuus katkeaa ja laulaja alkaa pudotella sanoja hitaasti.
– Jos kirjoitin Pain Remainsille varsin hypoteettisia tekstejä, nyt monet tarinat pohjautuvat omakohtaisiin tai lähipiirin kokemuksiin. Väritän toki sanoituksia esimerkiksi vertauskuvin, mutta niiden totuuspohja on silti vankka. Esimerkiksi Prison of Flesh kertoo sukuni historiasta. Pohdin muun muassa niitä kauheita hetkiä, kun dementoitunut ihminen menettää otteen todellisuudesta.
– Kun kirjoitin uusia tekstejä, pidin mielessä ne tärkeät opit, joita olen saanut viime vuosina esimerkiksi Gojiralta ja Parkway Drivelta. Olen ymmärtänyt aiempaa paremmin, ettei sanoitusten välttämättä tarvitse olla monimutkaisia tai vaikeaselkoisia. Yksinkertainen ja lyhyen iskevä teksti tuntuu usein huomattavasti tehokkaammalta. Nyt tuo tuntuu itsestään selvältä, mutta aiemmin halusin kirjoittaa paljon kryptisemmin.
Entäpä uuden levyn nimi – millainen tarina sen takana on?
– Mietimme otsikkoa todella pitkään. Meillä oli monenlaisia ideoita, mutta mikään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä. Harkitsimme esimerkiksi Oblivionia, mutta se tuntui jotenkin… liian turvalliselta, Ramos naurahtaa.
– Tuli lopullisten päätösten aika, ja joku poimi sanoitusten joukosta rivin ”I feel the everblack festering within me”. Tajusimme saman tien, että lausahdus kuvaa täydellisesti sitä, millaista levyn tekeminen oli. Kun aluksi ei syntynyt tarpeeksi hyviä kappaleita, tunsimme mustan möykyn jäytävän sisuksiamme. Se siitä sitten: levyn otsikko oli päätetty!
De Micco virnuilee niin leveästi, että hänellä lienee vielä jotakin sanottavaa…
– Managerimme vihasi valintaamme. ”Jätkät, tuo on aivan liian pitkä ja vaikea nimi”, hän sanoi ja puisteli päätään epätoivoisena. Olimme kuitenkin tehneet päätöksen, emmekä suostuneet enää edes harkitsemaan muita vaihtoehtoja. No, ehkä seuraavan albumimme – sen kuudennen – nimi on vaikkapa VI.