Ulkona marraskuu tarjoaa parastaan: läpitunkematonta pimeyttä, nihkeää tihkusadetta ja luihin pureutuvaa kaakkoistuulta. Onneksi Karhulan Sam’s Pubin peräpöydässä on lämmintä ja viihtyisää.
Tarkoituksena on keskustella kymenlaaksolaisen raskaan musiikin maisemista Omnium Gatherumin kitaristin Markus Vanhalan, Kauniin Kuolemattoman kitaristi-laulajan Mikko Heikkilän ja Marianas Restin kitaristin Harri Sunilan kanssa. Tarinoinnin ajankohta ei tietenkään ole sattumaa, sillä kaikki kolme paikallista yhtyettä ovat aktiivisia uusien studiolevyjensä myötä. Emmekä toki ole sattumalta myöskään Sam’s Pubissa.
Markus: – New Yorkissa on kuuluisa hevibaari Duff’s Brooklyn. Sam’s Pub taas on Kymenlaakson oma Duff’s. Täällä on perustettu monia bändiä ja vedetty kovia keikkoja. Jos vertailuja jatketaan, niin Karhula on Brooklyn ja kymmenen kilometrin päässä oleva Kotkansaari on Manhattan. Ja Brooklynissähän on tehty aina kiinnostavampaa metallia kuin Manhattanilla.
– Sam’s Pubiin liittyy monia mainioita muistoja. Kun Omnium Gatherum vetäisi täällä New World Shadows -albumin julkaisukonsertin 2011, iso osa porukasta ei mahtunut edes sisään. Paikan isäntä Sami Lehtinen totesi, että OG:n keikat täällä on nyt soitettu. Bändi sai siis kuvaannollisen porttikiellon. Syy oli varsin mielenkiintoinen: oltiin liian suosittuja.
Mikko: – Sam’s Pub on ollut Haminasta katsoen huikea mesta, sillä meillä ei ole koskaan ollut mitään vastaavaa. Kun sitten päästiin ensimmäisen kerran esiintymään tänne, se oli aika mieletöntä. Varmasti myös hermoiltiin, että siellä on Vanhala ja muut katsomassa.
Harri: – Kotiyleisö on tunnetusti pahin. Kun soitetaan jossain tämän seutukunnan paikassa, jännitys on omaa luokkaansa. Varsinkin aikoinaan piti ottaa useampia juomia, että uskalsi mennä rämpyttämään tuttujen eteen.
Markus: – Laajemmasta seutukunnasta puheen ollen Hamina on aina ollut hyvä Omnium Gatherumille. Vanha laulajamme, haminalainen Antti Filppu, päätyi OG:n riveihin, kun törmäsin häneen paikallisbussissa. Minulla oli Dissectionin paita, jonka takia Antti tuli juttelemaan. Kohta hän liittyi yhtyeeseen, ja seuraavaksi lähdettiin valloittamaan Lahtea. Silloin oli kova juttu päästä keikalle Päijät-Hämeeseen!
Mikko: – Me taas käytiin aikoinaan esiintymässä vähän pohjoisemmassa eli Heinolassa. Siellä järjestettiin bändikilpailu, jonka tuomaristossa istui muun muassa Waltarin Kärtsy Hatakka. Silloin jännitti niin hirveästi, että sydän tuntui pullahtavan rinnasta.
Onko täkäläisten bändien välillä ollut enemmän kateutta vai kannustusta?
Markus: – Ajatukseni mukaan raskaiden bändien kesken on aina ollut sellaista… hiljaista hyväksyntää ja myös kannustusta. Kun Mikon vanha bändi Sinamore sai parikymmentä vuotta sitten diilin itävaltalaiselta Napalm Recordsilta, se tuntui hienolta jutulta koko seutukunnan skenelle. En kuitenkaan maininnut asiasta Mikolle tai bändin muille jätkille, ettei heille nousisi pissi päähän.
Mikko: – Niin, kerrotaan se sitten kollegoille tai ei, mutta kyllähän me ripustellaan samaa köyttä kaulaan.
Harri: – Samaa mieltä, täällä on aina jeesattu saman skenen bändejä. Jos pyytää jelppiä, luvassa ei ole vittuilua. Ainakaan paljon.
Markus: – Hyvähenkinen skene on koko jutun suola. Miten siistiä olisi heilua kukkulan yksinäisenä kuninkaana ilman samanmielisiä hengenheimolaisia? Kuulostaa surkean yksinäiseltä!
Silkkaa pahuutta
Miten Kymenlaakson raskaan musiikin keskittymä alkoi aikoinaan muovautua?
Markus: – Jos mutkia suoristetaan reilusti, ensin oli Junnu Vainio ja sen jälkeen Ypö-Viis. Sitten saapui hard rock -ryhmä Mannerheim. 90-luvun paikallisen ug-metallin suhteen tärkeä yhtye oli puolestaan At Dawn They Sleep. Esimerkiksi Sentencediä ja Amorphista ei silloin saatu näille kulmille, mutta onneksi meillä oli ADTS. Bändi näytti ihan konkreettisesti, että Kymenlaaksossakin saadaan aikaiseksi todella asiallista jälkeä. Se valoi uskoa meidän nuorempien keskuuteen.
– Uskoa tarvittiin, sillä luotto omaan tekemiseen oli aikoinaan koetuksella. Homma meni silloin niin, että kun näin Van Halenin videoita, päätös oli saman tien selvä: minusta tulee maailman paras kitaristi. Sitten kun sain instrumentin ja aloin oikeasti soittaa, rima tipahti aika reilusti alaspäin. Että ehkä se maailmanherruus jää haaveeksi, mutta jospa silti pääsisi soittamaan joskus livenä ja tekemään demon, jota soitetaan Metalliliitossa.
Mikko: – Omat suosikkimuusikot olivat kieltämättä elämää suurempia hahmoja. Kun näki vaikka Megadethin Helsingissä, se oli ihan toismaallinen kokemus. Että voiko tuo ihan oikeasti olla Dave Mustaine. Näistä ajatuksista kummunnut nuoruuden palo oli käsittämättömän vahvaa, ja muistankin joskus uhonneeni, että jos omalla bändillä ei ole levytyssopimusta kahdeksantoista ikäisenä, ura on ohi. Suunnitelma meni vähän mönkään, sillä Sinamore sai diilin vasta 2005. Olin silloin rockmuusikoiden kohtaloniässä eli 27-vuotias.
Harri: – Haaveilin itsekin aikoinaan keikasta. Edes yhdestä. Totta kai unelmana oli myös esimerkiksi ulkomaille pääseminen, mutta sellaiset jutut tuntuivat täysin utopistisilta. Myöhemmin nekin kävivät toteen.
At Dawn They Sleep on mainittu. Mitkä muut padat porisivat 1990-luvun Kymenlaakso-skenessä?
Markus: – Musta metalli oli vahvasti kuvioissa. Se oli aika rajua touhua, sillä Kymin hautaholveissa suunniteltiin muun muassa kirkkojen räjäyttämistä dynamiitilla. Yhtenä iltana black metal -yhtye Vornatin jäsen tuumasi baarissa, että lähdettekö katsomaan, kun ammun itseni. Kukaan ei lähtenyt, mutta taiteilija tosiaan pisti itsensä päiviltä talonsa rappukäytävässä.
Millainen oli Kymenlaakson tilanne vaikkapa keikkapaikkojen suhteen?
Mikko: – Haminan Seurahuoneella tapahtui toisinaan jotain, ja mekin soitettiin siellä esimerkiksi Battleloren kanssa. Mutta kyllähän me katsottiin kymmenen kilometrin päähän Karhulaan kaihoisin ja kateellisin silmin.
Markus: – Joitakin soittomestoja oli, mutta jos pikkupojat – siis me – halusivat keikalle, iltama piti järjestää itse. Toiminkin sitten puuhakkaana promoottorina, ja erään kerran paikalle saapuivat Diablo – silloin vielä Diablo Brothers – ja Throne of Chaos. Koska en tiennyt mistään mitään, paikalle tilaamani PA ei ollut laitteisto vaan koostui parista hassusta kaapista. Myöskään miksaajaa ei ollut ymmärretty pestata, joten Omnium Gatherum luukutti ilman. Seuraavaksi siirryin tiskin taakse ja aloin miksata Rainer Nygårdin ja kumppanien keikkaa. Kohta joku konduktööri tuli sanomaan, että huvilupa loppuu tällä sekunnilla ja Diablon show päättyi noin kolmen biisin jälkeen. Sen jälkeen en ole miksannut, joten aloitin ja lopetin huipulla.
Harri: – Meininki oli siinä mielessä hienoa, että keikoilla kävi paljon porukkaa. Vaikka luvassa olisi ollut ainoastaan paikallisia demobändejä, nuorisotalo eli nuokkari saattoi olla täynnä. Siellä oli kolmesataa tyyppiä daivailemassa ja riehumassa. Yhdellä keikalla joku hyppäsi lavalta, eikä kukaan ottanut kiinni. Tyyppi mätkähti lattialle ja keräili hetken itseään, mutta pian hän oli taas eturivissä. Joku toinen iltama taas stoppasi ainakin hetkellisesti siihen, kun ilmassa oli yhtäkkiä kyynelkaasua. Silmät alkoivat vuotaa sen verran, että piti poistua ulkoilmaan.
Mikko: – Eikä porukkaa ollut vain keikoilla. Meidän soittokämppä oli Haminassa Summan työnväentalolla, jossa treenattiin jopa kuudesti viikossa. Kun soitettiin viikonloppuiltana, paikalle kerääntyi monesti reippaasti jengiä diggailemaan meininkiä, siis meidän harjoituksia. Tällaista ei taida tapahtua nykyään.
Markus: – Järjestämistäni iltamista legendaarisin oli se, kun Horna saapui nuokkarille vuonna 1998. Kun keikkapäivä koitti, paikalla alkoi pyöriä porukkaa Jeesus-liiveissä. Nuokkarin tädit tulivat kyselemään, että mikä juttu tämä on. Sen jälkeen minulle painotettiin, että ryyppäilyä, black metal -maskeja ja rienausta ei suvaita. Nyökkäilin kiltisti, että ei tietenkään. Seuraavaksi Hornan herrat nousivat lavalle täydessä tällingissä ja kaljat käsissä. Eka biisi oli Sinulle, mätänevä Jehova. Eihän siitä ilman selittelyjä selvitty.
– Näihin aikoihin saatanallinen paniikki jylläsi eri puolilla Suomea, ja ainakin Kymenlaakson suunnalla siihen suhtauduttiin liiankin vakavasti. Kun kiinnitin Omnium Gatherumin keikkajulisteita ilmoitustaululle, rehtori soitti vanhemmilleni, että teidän poikanne levittää koululla satanistista propagandaa. Yksi kaverini taas jäi jälki-istuntoon, koska hänellä oli Stratovariuksen oksentava hirvi -paita. Olihan se aikamoista pahuutta.
Kunnon rymistelyt
Vuosituhannen vaihteen jälkeen demot ja satunnaiset keikkaviritelmät alkoivat jäädä monen kymenlaaksolaisryhmän kohdalla taakse. Muualla Suomessa alettiin pistää merkille, että rannikkoseudulta nousi yhtäkkiä rivakalla tahdilla tasokkaita levyttäviä bändejä.
Markus: – Tekemisen into oli ollut jo vuosien ajan kova, tietämättömyys taas jonkinmoinen hidaste. Käytännössä me luettiin Soundia, Suomi Finland Perkelettä tai jotain ulkomaisia lehtiä ja etsittiin niistä kaikenlaisia osoitteita. Sitten laitettiin demoja liikkeelle, ja jossain vaiheessa vastauksia tai jopa diilejä alkoi tipahdella.
Harri: – Toiminta oli silloin todella vireää. Eritoten Karhulassa oli useita kovia bändejä ja paljon taitavia soittajia. Skene myös ruokki itseään, ja mukaan tuli tuoretta verta ja uusia yhtyeitä. Toki joissain bändeissä vaikutti osin samoja tyyppejä, mutta ei siitä mitään haittaa ollut.
Mikko: – Niin, vaikka samat hahmot tekisivät monia juttuja, eihän se voimavaroja tai kulttuuria heikennä. Melkeinpä päinvastoin.
Markus:– Onhan Göteborgin maineikkaissa bändeissäkin samoja soittajia, mutta se ei ole paljon tahtia haitannut. Mutta jos monet Göteborg-yhtyeet niputetaan melodisen death metalin genreen, Kymi-skeneä ei pääse syyttämään liiallisesta samankaltaisuudesta. Aikoinaan esiin astelleet ryhmät kuulostivat hyvinkin erilaisilta.
Millaista oli tajuta, että muualla Suomessa puhutaan vahvasta Kymenlaakso-skenestä
Markus: – Hemmetin komeaahan se oli, kun Diablo, Pain Confessor ja monet muut bändit tuntuivat hehkuttelevan kymiläisiä. Ja kymipartoja. Kaikilla oli silloin parta.
– Omasta mielestä me oltiin perseestä revittyjä jätkiä keskeltä ei mitään, ja yhtäkkiä tyypit eri puolilta Suomea alkoivat diggailla. Ja hiljalleen myös kotimaan rajojen ulkopuolelta. Tuntuuhan se edelleen aika spesiaalilta, että täkäläiset bändit ovat kyenneet viemään Kymenlaakson maailmankartalle.
Mikko: – Myös rocklehdet ja muut osallistuivat aikoinaan talkoisiin. Kun vaikka Total Devastationista kirjoitettiin, bändin kotiseutu muistettiin mainita ihan poikkeuksetta.
Harri: – Komppaan kollegoita. Pirun hienoa se oli, että esimerkiksi Karhula alettiin nähdä jonakin metallin mekkana. Se oli hyvinkin läpitunkeva juttu, sillä kyseisestä skenestä puhutaan edelleen. Kuten huomaamme.
Ihan joka kylään ei perustettu tuolloin metallifestivaalia, mutta Karhulaan perustettiin.
Markus: – Dark River Festival sai alkunsa siitä, että paikallisille yhtyeille haluttiin saada esiintymismahdollisuuksia. Mutta vaikka kyseessä oli festari, kaikki eivät mahtuneet soittamaan. Ainakaan joka vuosi.
– Ensimmäinen Dark River järjestettiin Kymijoen varrella kymmenen kilometrin päässä Karhulasta. Vaikka se oli ilmaistapahtuma, ennakkoajatus oli sellainen, ettei tänne metsään ketään saavu. Veikkaus meni pahemman kerran pieleen, sillä jengiä tuli ihan pirusti. Kaiken kaikkiaan se oli varsinaista tee se itse -touhua. Kun sähkötehot loppuivat kesken, eräs kaupungin palveluksessa ollut kaveri veti omat piuhat jostakin lähistön tolpasta. Ja taas hevi soi.
Harri: – Dark River toteutettiin talkoovoimin ja siinä oli hyvin vahva yhteisnikkaroinnin meininki. Kalja virtasi ja homma toimi.
Markus: – Yhtenä vuonna paikalle tuli Insomnium. Ilta päättyi siihen, että mentiin Insojen kanssa painimaan läheiselle viljapellolle. Olikin kunnon rymistelyt. Seuraavana päivänä tuli sanomista, kun pellon omistaja ei tykännyt näkemästään.
Dark Riveriä on järjestetty yli kahden vuosikymmenen ajan. Ysärillä perustettu Omnium Gatherum jatkaa verevämpänä kuin kenties koskaan aiemmin. 2010-luvulla ensirääkäisynsä päästäneet Kaunis Kuolematon ja Marianas Rest tekevät tahoillaan vahvaa nousua. Kymiläisessä ilmanalassa taitaa olla edelleen reilusti lyijyä?
Harri: – Onneksi vanhat parrat jaksavat, sillä aivan uusia tulokkaita ei liiemmin näy horisontissa. Kyselin omalta jälkikasvultakin paikallisten rockyhtyeiden meiningistä, mutta niitä ei kuulemma kauheasti ole.
Markus: – Tein aikoinaan kitaraopettajan hommia. Jäi vahvasti mieleen, kun nuoret tyypit selittivät jo kymmenen vuotta sitten, ettei bänditoiminta juuri kiinnosta. Youtube oli heille tärkein juttu, oppilaat halusivat esitellä taitojaan netissä. Itselle taas kollektiivi on edelleen koko homma suola: ilman bändiä ei olisi soittamistakaan. Yritin toki tuoda esiin omia kantojani, mutta boomerin jutut eivät tainneet paljon kiinnostaa.
– Rehellisyyden nimissä täytyy toki myöntää, että jos haluaa saavuttaa nykyään jotain, hevin luukuttaminen Kaakonkulmalla ei välttämättä tarjoa suorinta tietä onneen!
Mikko: – Nykytilanne voisi silti olla paljon huonompikin, sillä keikoilla käy edelleen runsaasti väkeä. Kun esimerkiksi soitettiin Marianas Restin ja Omnium Gatherumin kanssa Kotkan uudenkarheassa Satama-areenassa vuonna 2024, siellä oli ihan pirusti porukkaa.
Markus: – Naulan kantaan. Kävin tsekkaamassa äskettäin Popedan samassa paikassa, ja kyllähän meidän kolmen yhteiskeikalla oli huomattavasti enemmän kansaa!