Treenikämpät näyttävät aina melko samanlaisilta. Olipa huoneen haltijana kuppainen punkbändi tai isosti mediassa lanseerattu superkokoonpano, tilaa määrittävät aina samat piuhahässäkät, vanhat matot ja vielä vanhemmat nahkasohvat.
– Täällä ei kuitenkaan haise pahalle, Anna Puu huomauttaa Rodeon kämpällä Helsingin Kaapelitehtaalla. Treenit ovat juuri päättyneet ja muut soittajat poistuneet. Bändin päähenkilöt ovat jääneet paikalle Soundin haastattelua varten. Ida Paul pakkaa akustisen kitaran laukkuun ja Erin Anttila kipaisee hakemaan kahvin.
Eipä aikaakaan, kun Rodeo nököttää rivissä nahkasohvalla ja alkaa muistella, mistä tähän on oikein tultu.
– Tämä lähti sellaisesta ajatuksesta, että ”oispa ihanaa tehdä kantria”, poiketa jossain muualla kuin missä yleensä käy, Anna sanoo. – Itse asiassa tästä samasta aiheesta käytiin kaksi erillistä keskustelua.
Niistä molemmissa toinen osapuoli sattui olemaan Jukka Immonen. Hän on musiikkituottaja ja Anna Puun puoliso, joka teki tuolloin töitä Erin Anttilan kanssa.
– Olin äänittämässä neljättä soololevyäni [Miljoona vastausta, 2022], kun sanoin Jukalle, että olisi kiva tehdä jotain kantrityyppistä musaa. Jos ei muuten, niin itselle 50-vuotislahjaksi, Erin muistelee. – Jukka kertoi, että Anna oli puhunut kotona jotain samantyyppistä. Me oltiin Annan kanssa käyty laulamassa myös Helsingin kantriklubeilla.
– Ajatus siitä, että tekisi musaa vaihteeksi jonkun kanssa kimpassa, tuntui kivalta. Olin painanut soolona jo aika pitkään. Mutta kun me alettiin jutella tästä Annan kanssa, ideana oli tehdä vain jokin juttu, jotain suomenkielistä countrymusaa, jossa olisi kolme laulajaa. Ja oli ihan no brainer, että se kolmas olisi Ida, Erin jatkaa.
Ida Paul sanoo, että valittu genre on lähellä hänen sydäntään jo sukupuun kautta.
– Olen kuunnellut pienestä asti tosi paljon countrya, koska olen puoleksi amerikkalainen. Kuuntelin isän levyjä, kuten Johnny Cashiä, Dolly Partonia, The Chicksiä ja Carrie Underwoodia, joka voitti American Idolin vuonna 2005. Se oli lempiohjelmani, koska halusin olla itse laulaja. Noiden laulajien maneereita mä lapsena matkin.
Ida jatkaa, että suomalainen country, ”suomikantri”, on jäänyt hänelle vieraammaksi.
– Tiedän, että sitä tehdään täälläkin, mutta itse en ole käynyt Hoedown- tai Hilland Mondays -klubeilla, joissa Anna ja Erin ovat laulaneet. Sen sijaan kävin countryfestareilla ollessani Bostonissa yliopistossa. Kävin myös tanssimassa Line Dancing Tuesdays -tapahtumissa, joita järjestettiin Loretta’s-nimisessä baarissa.
Syvemmälle kantripäätyyn
Anna Puu, Ida Paul ja Erin Anttila eivät ole pelkästään Rodeon laulajia. He kaikki ovat myös biisintekijöitä, ja Rodeon albumin kaikki kappaleet ovat syntyneet heidän yhteistyössään.
Erin muistelee, että hänen ensimmäiset julkaistut lyriikkansa löytyvät Nylon Beat -yhtyeen viimeiseltä albumilta (12 apinaa, 2003).
– Nylon Beat ei ollut paikka, jossa biisien tekemistä olisi voinut harjoitella. Mutta sen bändin loputtua kului kahdeksan vuotta ennen kuin tein ekan soololevyni [Hunningolla, 2011]. Sinä aikana opiskelin musiikkia ja harjoittelin biisien tekemistä. Tavallaan siis opettelin uuden ammatin, lauluntekijän työn.
Vuonna 2009 ensimmäisen albuminsa julkaissut Anna Puu kertoo kasvaneensa laulunkirjoittajaksi ihmisten edessä.
– Olen ujuttanut tekemistäni mukaan pikkuhiljaa. Joka levylle vähän enemmän. Debyyttialbumillani ei ollut yhtään tekemääni kappaletta, mutta ei sekään levy olisi sellainen, ellen olisi ollut mukana tekemässä sitä. Joka tapauksessa tuosta on tultu siihen, että kaksi viimeisintä albumiani olen sanoittanut yksin ja säveltänyt yhdessä levytiimini kanssa.
Vuonna 2016 soolodebyyttinsä tehnyt Ida Paul on kulkenut toista tietä. Hän oli ensin biisintekijä ja vasta sitten artisti.
– Kaikki alkoi siitä, kun laitoin Youtubeen demot parista tekemästäni biisistä. Warner kiinnostui niistä ja sainasi mut laulunkirjoittajaksi. Tein ensin biisejä muille, ja vähän myöhemmin aloin kirjoittaa myös itselleni, Ida kertoo. Hänen ja Kalle Lindrothin duo on julkaissut kolme albumia ja aikamoisen nivaskan sinkkuja.
Rodeon kokoonpanon hahmottuessa selkeni, mistä yhtyeessä on kysymys.
– Kun Ida tuli mukaan, meille kirkastui, mitä tästä tulee: kolmen lauluntekijän fuusio, Erin sanoo. – Silloin me tiedettiin, että meistä tulee oikea bändi ja me aletaan tehdä kolmestaan uusia biisejä.
Rodeon soundi ei ole yksi yhteen yhdenkään laulajansa aiemman tuotannon kanssa. Siksi täysin uusien biisien kirjoittaminen oli paitsi tavoite itsessään myös välttämätöntä. Vanhojen ideoiden varastosta löytyi jotain pientä, mutta ei mitään niin merkittävää, että sen varaan olisi voinut rakentaa.
– Aluksi jokainen meistä kaiveli omia laarejaan, että löytyisikö joitain tähän sopivia tekstinpätkiä tai muuta. Jotkin Rodeon biisit sysättiin alkuun sillä lailla, mutta hyvin harva. Suurin osa niistä on tehty from scratch meidän olohuoneen sohvalla, Anna sanoo.
Tässä on se pieni ero: levyllä ei ole kappaleita kolmelta eri laulunkirjoittajalta vaan kolmen laulunkirjoittajan yhdessä tekemiä biisejä. Nämä ovat Rodeon kappaleita.
– Se on part of the charm, että me ollaan ihan oikeasti tehty tämä yhdessä, Erin sanoo. – Olisi se voinut mennä niinkin, että joku meistä olisi tuonut bändille kokonaisen kappaleen, mutta ei vain mennyt.
Biisien tekeminen kimpassa oli yksille vieraampaa kuin toisille.
– Mulle se on tosi tuttua, Ida sanoo. – Olen tehnyt esimerkiksi Kalle Lindrothin kanssa musaa samalla lailla kuin nyt Annan ja Erinin kanssa. Yhdessä tekemisessä on se hieno puoli, että sensuurikynnys madaltuu. Yksin ei välttämättä tulisi tehtyä samanlaisia juttuja. On tärkeätä hypätä rohkeasti myös sellaisiin juttuihin, joista ei ole ihan varma.
– Oma ego estää usein tekemästä asioita, vaikka kukaan ei olisi sanomassa, että ei noin voi tehdä, Erin miettii. – Mulle kimpassa kirjoittaminen ei ole kovin tuttua. Olen tehnyt soololevyjeni biisit yleensä yksin. Tuottajat ovat antaneet panoksensa vasta sitten, kun kappaleet ovat olleet jo aika valmiita. Tämä on ollut tosi opettavaista.
– Biisejä tehdessä oli hetkiä, että me kaikki mentiin hiljaisiksi sen edessä, millainen biisi me oltiin saatu aikaan. Aina ei osannut edes pukea sanoiksi sitä valtavaa ylpeyttä. Tiesi vain, että yksin sitä ei tasan tarkkaan olisi osannut tehdä, Anna sanoo.
– Kun yhdeltä loppuivat ideat, toisella oli ajatus siitä, miten biisi voisi jatkua. Ja joskus, kun me tiedettiin pystyvämme parempaan, me jätettiin biisi hautumaan ja palattiin siihen myöhemmin. Sillä lailla pyörä lähti pyörimään kivasti eteenpäin silloinkin, kun tuntui, että kohta jäädään jumiin.
Hienot stemmat olivat yksi niistä jutuista, jotka alun alkaen houkuttelivat laulajat countryvaikutteiden pariin. Äänissä laulaminen osoittautui myös osaksi luovaa prosessia.
– Stemmalaulanta toi meille joitain uusia melodioita, Erin sanoo. – Levyllä on pari biisiä, joihin me tehtiin osia ihan vain niin, että alettiin laulaa yhdessä.
– Joo, me mentiin välillä se edellä, mikä kuulostaa hyvältä kolmiäänisesti laulettuna. Jotkin jutut syntyivät sitä kautta. Se oli hauska seikkailu, Ida lisää. – Onhan meidän kaikkien muussakin tuotannossa countrysta inspiroituneita juttuja, eli eivät tällaiset vaikutteet ole täysin vieraita. Tässä vain sukellettiin syvemmälle siihen päätyyn. Ennen on jopa varonut tekemästä liian countryja biisejä.
Countrybiisit ovat usein tarinallisia. Tuo piirre on mukana myös Rodeon musiikissa.
– Musiikkityylin muuttuminen avasi mulle oven uudenlaiseen tarinankerrontaan, Anna sanoo. – Otin niin sanotusti pääni pois perseestä ja huomasin, että tuollahan on tarjolla vaikka minkälaisia tarinoita, ei muuta kuin kirjoittamaan. Tarinankerronta kuuluu countryyn. Biisien ei tarvitse olla autofiktiivisiä, mutta ne voi saada kuulostamaan siltä.
– Se muuten oli hämmentävää, että me oltiin aina samaa mieltä siitä, milloin biisi on valmis, Erin sanoo.
Tarpeeksi kantria
Kun Beyoncé julkaisi americana-vaikutteisen Cowboy Carter -albuminsa maaliskuussa 2024, seuraukset olivat moninaisia. Kaupalliseksi sukseeksi ja arvostelumenestykseksi muodostunut levy synnytti paljon kiinnostavaa keskustelua ja kirvoitti myös puristisia soraääniä sen suhteen, olisiko Beyoncén pitänyt tehdä sellaista musiikkia ja oliko hän oikealla asialla ensinkään.
Rodeon laulajat eivät ole joutuneet vielä tilille siitä, onko heidän musiikkinsa tarpeeksi autenttista. Saattaa olla, ettei Suomessa suhtauduta countryyn ihan niin kiihkeästi kuin Amerikassa.
– Eikä me olla koskaan väitettykään, että tämä olisi ”oikeaa countrya”, Ida huomauttaa. – Ei me yritetä olla puhdasoppisia tai pysyä jonkin boksin sisällä. Popcountrya tämä voi olla, ja levyllä on myös popbiisejä.
– Ja on siellä myös countrybiisejä, koska tulee mitä tulee, Erin jatkaa. – Ja totta kai kuulija saa sanoa, että tykkää enemmän puhdasoppisesta countrysta eikä Rodeosta. En mäkään tykkää kaikesta countrysta. Ihmisten mielikuva siitä ei ole kovin laaja, toisin kuin country itse. Siihen mahtuu kaikenlaista.
– Me ollaan country enough! Anna Puu räkättää. Hän viittaa Beyoncén Daddy Lessons -biisin vuonna 2016 saamaan vastaanottoon Grammy-palkintoja jakavalta Recording Academyltä. Pohdittuaan, voisiko Beyoncén ensimmäinen contryvaikutteinen kappale olla ehdolla Grammyn saajaksi, akatemia tuli siihen tulokseen, ettei se ollut ”country enough” eli tarpeeksi kantria.
Torjunta toimi Beyoncélle yhtenä innoittajana Cowboy Carterin tekemiseen. Hänen levynsä – joka ei oikeasti edes yritä olla countryalbumi – ideana oli korostaa afroamerikkalaisten merkitystä Yhdysvaltain kulttuurihistoriassa.
– Siitähän ei kauheasti puhuta, että countrylla on juuria myös mustassa musiikissa. Eli on aika perseestä valittaa siitä, että Beyoncé tekee levyn, jolla se palauttaa countryvaikutteita sinne, mistä ne ovat alun perin tulleetkin, Erin sanoo.
– Tietenkin eri genreillä on historiansa, jota pitää kunnioittaa. Ei ole kuitenkaan järkeä fakkiintua mihinkään. Mieluummin mä teen ja fiilistelen monenlaisia juttuja, Ida lisää.
Kuten Suonna Konosen järkälemäinen Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja–cowboyt -kirja (2019) osoitti, suomikantrilla on pitkät perinteet. Genren, jota Rodeokin omalla modernilla laillaan edustaa, ensimmäinen biisi oli Nukkekoti, jonka kirjoitti Kari Kuuva ja lauloi Jarno Sarjanen vuonna 1968. Mutta miten levy-yhtiö suhtautui ajatukseen countryvaikutteisesta bändistä ja albumista?
– No, mulla on se levy-yhtiön setä kotona, Anna nauraa.
– Olihan ne kiinnostuneita tästä projektista jo ennen kuin me oltiin soitettu niille yhtään biisiä, Erin huomauttaa. – Ja kun tuli uutinen, että Beyoncé tekee countrylevyn, meillä oli jo kuusi uutta biisiä kirjoitettuna.
Ja tietenkin siitä on etua, että bändissä on valmiita tähtiä kuin Orionin vyössä. Eli kolme.
– Totta kai levy-yhtiö oli innoissaan kolmen omilla urillaan menestyneen artistin uudesta bändistä, Anna vakavoituu. – Ei näitä kauhean usein tule vastaan, oli musa sitten mitä tahansa. Eli lähinnä kuului äänekäs huraa. Kun me sitten käytiin esittämässä Warnerilla pienelle porukalle kolme biisiä, toimitusjohtaja Ramona Forsström totesi, että ”ai hitto, että ärsyttäisi, jos joku muu julkaisisi tämän levyn”.
– Siinä vaiheessa meillä ei ollut tuotettuja demoja, vaan me soitettiin kitaraa ja laulettiin levy-yhtiön tyypeille, Ida kertoo. – Useinhan levy-yhtiö haastaa artistia ja kysyy, pitäisikö tämä tai tuo juttu tehdä eri tavalla, mutta tällä kertaa sellaista ei kuulunut. Me ollaan saatu tehdä tätä ihan rauhassa omassa luovassa kuplassamme. Ja kyllä ne vapaat kädet on myös ansaittu.
Cunt ry
Haastattelussa syntyy vaikutelma, että Rodeossa on hauskaa. Se tulee mieleen myös bändin levyn kansitekstejä lukiessa: yhtye jopa kiittää itseään eli ”Cunt ry:n ylpeitä jäseniä”. Millainen yhdistys tässä on kyseessä?
– Cunt ry oli bändin työnimi. Se on myös meidän Whatsapp-ryhmän nimi. Meidän levytiimin yleinen konsensus oli, että Cunt ry olisi vähän liian läppä bändin nimeksi, joten meistä tuli Rodeo, Anna selvittää.
– Meillä on kuitenkin edelleen tällaiset tiimikorut. Anna hommasi ne meille, Erin sanoo ja näyttää nättiä kultaista kaulaketjua, jossa kimaltelee sana Cunt.
Ehkä moista bändinnimeä olisi tosiaan pidetty vitsinä. Otsikko olisi voinut jättää varjoonsa esimerkiksi sen, että levyllä on vakavasti naisen asemaa tarkastelevia tekstejä kuten Jäävuorii, Katala nainen ja Yhden yön Tuhki…
Kolmikko räjähtää nauruun kesken biisinnimen. Mitäs hauskaa Yhden yön Tuhkimossa on?
– Ei mitään, se vain on biisi, jota tehdessä me naurettiin vedet silmissä, Ida sanoo.
– Tekstin kohta ”lähden ulkoiluttaa profiilii” on suoraan siskoni puolison suusta. Se on niin hyvin sanottu baariin lähtemisestä, että se oli pakko saada mukaan, Anna kertoo.
– Olen niin ylpeä biiseistä Katala nainen ja Jäävuorii, Ida vakavoituu. – Ne tuntuvat tekstillisesti tosi tärkeiltä ja biiseinä todella ehyiksi rakennetuilta.
Mainitut ovat siinä mielessä hienoja kantripoptekstejä, että ne haastavat sekä countryn että popin kliseet. Yleinen käsitys countrysta on, että siinä lauletaan pelkästään maanteistä, ryyppäämisestä ja sydänsuruista. Popbiisejä taas pidetään yksinomaan ihastumis- ja ikävälauluina. Pintaa syvemmälle katsoessaan huomaa, että kummassakin genressä on kautta aikojen laulettu vaikka mistä, mutta nämä ovat ne stereotyypit.
– Country voi olla ja on ollutkin poliittista ja kantaa ottavaa. Ei se ole ollut alun alkaen sellaista musaa, että juodaan nyt tässä bissee vaan. Siinä on laulettu myös naisiin kohdistuvista yhteiskunnallisista ongelmista ja sukupuolittuneesta väkivallasta, Ida sanoo.
Modernissa countryssa mainitunlaisista asioista lauletaan yhä enemmän, mutta ilmiö ei tosiaan ole uusi. Dolly Parton teki Just Because I’m a Womanin jo vuonna 1968. Loretta Lynnin The Pill sai arkaluontoisen aiheensa vuoksi 1970-luvulla nihkeästi radiosoittoa mutta toimi silti ehkäisyvalistuksena Amerikan syrjäseuduilla. Shania Twain lauloi ”if you wanna touch her, ask” vuonna 1997. Eikä siinä läheskään kaikki. Jos feministiset countrybiisit kiinnostavat, niistä on tehty valmiita listoja striimipalveluihin.
– Kantriin pätee se sama kuin räppiin, että usein – mutta ei tietenkään aina! – teksteissä mennään tyhjänpäiväisyyksiin. Mainstreamissä kevyet aiheet rulettavat, mikä on täysin ymmärrettävää. Sellaiset aiheet eivät ahdista valmiiksi ahdistavassa maailmassa, Anna sanoo.
– Tarinallisiin biiseihin mahtuu kaikenlaista. Ei myöskään tarvitse yrittämällä yrittää olla ottamatta kantaa. Biisejä syntyi aiheista, joista me juteltiin keskenämme, Erin lisää.
– Välillä se oli jotain jonninjoutavaa, välillä kiehuttava uutisotsikko, Anna sanoo.
Live on live
Kun Rodeo lähtee keikoille, siihen kuuluu kolmen päähenkilön lisäksi viisi muuta muusikkoa. Rumpuja soittaa Jari Salminen, koskettimia Jussi Liimatainen, kitaraa Jaakko Kääriäinen, banjoa, pedal steeliä ja mandoliinia Pauli Halme ja bassoa Riku Vartiainen.
– Me kaikki haluttiin mukaan soittajia omista bändeistämme, ja niistä ihmisistä syntyi aika upea soppa, Ida kertoo. – Laulun lisäksi on kitara, pedal steel, mandoliini, banjo, kontrabasso, sello, koskettimet ja tietenkin rummut. Bändissä on muutamakin multi-instrumentalisti, joten eri sävyjä riittää. Keikoilla on luvassa lämmintä sointia ja kielisoitinten tuomaa heleyttä. Eikä mitään taustanauhoja.
Kaksi muuta nyökyttelee. Live on nyt live.
– Musa saa hengittää ja olla niin elossa kuin olla vain voi. Jos henki alkaa puhutella meitä keikoilla, biisi saa lähteä sen mukaan. Näin tulee olemaan varsinkin sitten, kun keikkoja on takana enemmän. Kokemus antaa lisää mahdollisuuksia muovailla livesovituksia, Anna sanoo.
– Ja siinä vaiheessa yleisökin on löytänyt oman paikkansa tästä kuviosta, Erin jatkaa.
– Idan pitäisi muuten opettaa mulle ja Erinille rivitanssia, niin voitaisiin vetää sitä jossain biiseissä…
Yleisönhän sitä pitäisi tanssia. Miten kaunis näky olisikaan, kun suuren festivaalin valtava ihmispaljous järjestäytyisi säntillisiksi riveiksi ja alkaisi tanssia täydellisessä synkassa vanhan lännen tyyliin Rodeon soittaessa.
– Joo! Muodostaisivat sellaisen rivitanssi… letkan!
Anna Puuta, Erin Anttilaa ja Ida Paulia yhdistää Rodeon lisäksi se, että heillä kaikilla on taskussaan soolohittejä. Ihmiset tunnetusti haluavat kuulla keikoilla tuttuja lauluja. Mutta haluaako Rodeo esittää niitä?
– Kyllä niitä on ainakin harjoiteltu, Erin hymyilee salaperäisesti.
– Ei tarvitse olla mikään matemaatikko ymmärtääkseen, ettei levyn kahdellatoista biisillä voi täyttää tunnin settiä, Anna huomauttaa.
– Covereita on kiva soittaa, ja jos niin tehdään, se tehdään tämän bändin staililla, Ida sanoo.
Haastattelussa laulajat eivät paljasta, mitä nämä ”coverit” mahtavat olla, mutta ensimmäisillä jutustelun jälkeisillä keikoilla Helsingin Tavastialla kuultiin Rodeo-kappaleiden lisäksi jotakin kaikkien kolmen laulajan muusta tuotannosta sekä lainabiisi J. Karjalaiselta.
Erin Anttila, Ida Paul ja Anna Puu ovat hypänneet Rodeo-ratsun selkään lyhyttä etappia varten. Voi olla, että albumin ja kiertueiden jälkeen Rodeota ei enää ole.
– Meille kaikille oli selvää, että kun tähän lähdetään, kaikki muu pannaan tauolle. Tähän pitää keskittyä 250-prosenttisesti, Ida sanoo. – Me päätettiin myös, että tästä tulee tiivis pätkä. Se auttaa meitä tekemään hommaa tosi intensiivisesti.
– Tää vuosi me tehdään tätä. Esimerkiksi kesällä 2026 Rodeo ei enää keikkaile. Tai ainakaan sellaista ei ole nyt tiedossa, Anna sanoo.
Kaupallisesti ajatellen on vaikea kuvitella tilannetta, jossa Rodeon kaltaista superkokoonpanoa ei kannattaisi pitää toimintavalmiudessa. Kyse onkin siitä, mitä arvon laulajat ja lauluntekijät haluavat tehdä jatkossa.
– Me ei olla suunniteltu Rodeota yhtä levyä ja keikkoja pidemmälle. Mutta ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, Erin sanoo.
Toivotaan siis, että suomikantrista tulee yhtä suosittua kuin suomireggaestä takavuosina. Sitten Rodeo voisi tehdä pitkän uran kansan syvien rivien rakastamana ja true country -talebanien halveksumana yhtyeenä, joka näkökulmasta riippuen joko pelasti tai pilasi suomikantrin tuomalla sen valtavirtaan.
– Odotas, kun mä mietin, mitä mieltä olen tuosta, Anna nauraa. – No joo, kyllähän mä rakastin Soul Captain Bandiä tosi paljon. Luukutin sitä jatkuvasti.
– Sama, Erin ilmoittaa.
Visio suomikantrin noususta saattaa herättää monenlaisia tunteita, mutta kuvio ei ole kovin kaukaa haettu. Ihmisen hurmaamiseksi tarvitaan haikea melodia, puhutteleva teksti ja keinuva rytmi. Countryssa on nämä kaikki sisäänrakennettuna.
– Onhan siinä tosiaan tietynlaista suomalaista fiilistä. Ja elämänmakuisia tarinoita, Anna miettii. – Anna siis kantrille mahdollisuus! Voi olla, että et vain tiedä tykkääväsi siitä!