Juhani Aataminpoika (1826–54) oli hämäläinen renki, joka syyllistyi syksyllä 1849 viiden viikon aikana 12 murhaan Hämeessä ja muualla Etelä-Suomessa ja sai ”Suomen ensimmäisen sarjamurhaajan” nimikkeen. Tapettujen joukossa oli mm. oma äiti, tämän uusi mies sekä näiden yhteiset lapset. Kiinni jäätyään Juhani tuomittiin ensin kuolemaan, mutta ajan tavan mukaan rangaistus muutettiin elinkautiseksi. Sitä kärsimään hänet tosin passitettiin poikkeuksellisesti Viaporin linnoitukseen selliin, jossa kansa saattoi töllistellä kaltereiden heistä erottamaa ihmishirviötä ulkopuolelta. Seinään kahlehdittu vanki jaksoi elää näissä oloissa viitisen vuotta. Varsinaista kuolinsyytä historia ei kerro, mutta voi katsoa, että hänet kidutettiin kuoliaaksi.
Juhani Aataminpoika oli siis omana aikanaan pahamaineinen, mutta jäi melko pian Matti Haapojan kaltaisten mediaseksikkäämpien murhamiesten varjoon. 2000-luvulla tarina on alkanut kiehtoa uudestaan, muun muassa populaarihistorian työmyyrää Teemu Keskisarjaa, joka julkaisi aiheesta kirjan vuonna 2008.
Jo tätä ennen sarjamurhaajasta kiinnostui laulaja-lauluntekijä ja monipuolinen kulttuurivaikuttaja A.P. Sarjanto, jonka musiikillinen tuotanto on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle siihen nähden, että hänen kaksi ensimmäistä levyään, Kova maa (1998) ja En palvele enää huonoa isäntää (2003) ovat modernin suomalaisen folkin klassikkoja. Sarjanto on tehnyt paljon henkilökohtaisen oloisia lauluja, mutta kansanperinteestä nousevat tarina-asetelmatkin ovat kiehtoneet häntä ainakin esikoislevyn nimikappaleesta asti. Juhani Aataminpojan tarina muotoutui toisen albumin viimeiseksi kappaleeksi ja yhdeksänminuuttisena dramaattisena narratiivina sen painokkaaksi pisteeksi, semminkin kuin murhamiehen aikalaispiirroskuva päätyi albumin kanteenkin.
Sarjannon kiinnostus tuolloin vielä melko obskuuriin aiheeseen on helppo ymmärtää, ja asiaa valaisee myös hänen samana vuonna Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin kirjoittamansa artikkeli, jossa oikeuspolitiikan tutkija Kaijus Ervasti huomauttaa, ettei Juhani Aataminpojan tarinassa ”ole mitään romantiikkaa. Hän oli yksinkertaisesti hullu.”
”Sarjanto ei kuitenkaan pane omiaan, vaan tyytyy laulunsa säkeistöissä kertomaan karut tosiasiat vain kevyin dramaattisin maustein.”
Keskisarjan tulkinta laajentaa sarjamurhaajan kuvaa oman aikansa koulukiusatuksi pojaksi, jolla ei yleisen vihan ja turhautumisen ohella ollut kuitenkaan ilmeisiä motiiveja teolleen. Esimerkiksi surmaamiensa perheenjäsenten kanssa hänen kerrottiin tulleen hyvin toimeen. Monet tarinan elementit viittaavat psykoottiseen luonteeseen, mutta näin vanhoissa tapauksissa sellaiset diagnoosit jäävät arvailun asteelle.
Juhani Aataminpoika on siis tyhjä taulu ja ehkä paradoksaalisestikin juuri sellaisena otollinen aihe lauluntekijän tulkinnalle. Sarjanto ei kuitenkaan pane omiaan, vaan tyytyy laulunsa säkeistöissä kertomaan karut tosiasiat vain kevyin dramaattisin maustein. Turhien hirmutöiden luettelo onkin todistusvoimaisimmillaan juuri näin esitettynä, siinä missä murhaajan lopullinen, kauhea kohtalokin.
Laajemman perspektiivin ottaa toistuva kertosäe: ”Tumma pilvi kasvoillaan / kuin ois varjo seuranaan / Oli renki vain Juhani Aataminpoika / Kuka isäntä on, kertokaa!”
Mikä ihmisen panee tekemään kauheuksia? Onko jollakulla Juhani Aataminpojan kaltaisella tai yleensäkään kenelläkään meistä vapaata tahtoa? Mikä meitä ajaa, kenellä on päätösvalta?
Niihin kysymyksiin on eri aikoina haettu ja saatu erilaisia vastauksia, mutta jos tällaisesta aiheesta halutaan irti koruttomalla tavalla synkkiä tehoja, on toimiva ratkaisu kuvata korpisalojen, harmaina kyyhöttävien mökkien, huonojen teiden ja vielä huonomman tiedonkulun maata, jossa kukaan ei kovin äkkiä pysäytä miestä, joka on vain päättänyt tappaa.
Sellainen tuntuu kohtalon sanelemalta, eikä sen kohtalon nimi ole aikalaisnäkökulmasta voinut olla Jumala. Rehvakkaiden rekilaulujen hurjat pojat ovat vastuussa omista teoistaan, ja siksi heistä laulettiinkin enemmän.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/2019.