Isäni Vexi
Tammi
Suomalaisessa populaarimusiikissa on aika vähän Vexi Salmea kiinnostavampia elämäkerran aiheita, mutta poikansa Topin ja toimittaja Tommi E. Virtasen teos ei vastaa edes otsikkoaan: ei Isäni Vexi juurikaan nimihenkilöstään kerro. Isä–poika-suhteesta se kyllä kertoo, ja saahan siitäkin kirjoittaa.
Harva lukija varmaan yllättyy tiedosta, että Vexi oli etäinen isä, joka katosi silloin tällöin ryyppyeissuille. Harva varmaan siitäkään, että hyvinä hetkinään hän osti jäätelöt ja bondasi jälkikasvunsa kanssa kuin mies miehen.
Teoksen keskiössä on Topin ja Vexin ammatillinen suhde Flamingo-levy-yhtiössä 1990-luvulla. Isäni Vexi alkaa suorastaan hersyvästi siitä, kun Topi menee 90-luvun alussa armeijaan Santahaminaan, ei pidä meiningistä, kävelee varuskunnan portista ulos ja ottaa taksin Flamingon toimistolle, jossa isä sitten miettii lennosta, mitä pojalle keksittäisiin.
Topi Salmi aloittaa levy-yhtiöuransa Flamingon varastolla, mutta nousee nopeasti firman portaita. Kirka, Puolikuu ja Samuli Edelmann myyvät kultaa ja platinaa, Vexin levy-yhtiötähti on korkealla taivaalla.
Mutta laskusuhdanne alkaa siinä missä lamakin. Suosituimmat artistit litovat paremmille laidunmaille eikä uusista kiinnityksistä ole juuri mihinkään. Pian Flamingo on konkurssissa. Topi Salmi jatkaa omien hankkeidensa parissa, isäukko eläköityy.
Isä–poika-kirjana Isäni Vexi on norminmukainen. 1990-luvun alun suomipopin niljaisen alavatsan kuvaajana se on kiinnostava ja lajissaan ensimmäinen. Hajanainen anekdoottikokoelma ei silti olisi kovia kansia ansainnut.
Teksti: Niko Peltonen
Arvio on julkaistu Soundissa 11/23.