Melodisen death metal -yhtye Kalmahin peruspaalut juntattiin pohjoissuomalaiseen maaperään vuonna 1998. Ja niin se aika vaan rientää: bändi on viihtynyt omilla poluillaan jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan.
– Jo Swamplord-debyytillä (2000) esiin astellut myyttinen hahmo, Kalmahin oma suoherra, on pitänyt meistä hyvää huolta, hymähtää kitaristi Antti Kokko.
– Ei taida valitettavasti tapahtua, mutta olisi kyllä hienoa juhlistaa tätä merkkipaalua niin, että soitettaisiin pudasjärveläisen suon laitamilla, ja kuulijat pääsisivät rypemään rämeikössä keikan tiimellyksessä!
Käypä ”suokonsertin” kanssa miten hyvänsä, niin käsillä on joka tapauksessa juhlakalu – nimittäin Kalmahin omaa nimeä ylpeydellä kantava uusi studioalbumi. Ja se onkin pirun komea kalu: bändin melodia- ja riffikynien osumatarkkuus liikkuu taas kerran todella kovassa luokassa.
– Varmaan vuoden verran työstetty avausbiisi Haunted By Guilt on eräs levyn avainteoksista. Avausriffi etsi muotoa pitkään, mutta sitten lopullinen uoma löytyi, ja samalla se avasi tietä muille biiseille, kertoo Kokko.
– Seuraavaksi taisi syntyä Serve The Untrue. Muistan myhäilleeni, että tässä on vähän Swamplordin meininkiä, mutta jotenkin uudella ja raikkaalla tavalla.
– Kaiken kaikkiaan viisuihin tuli nyt mukavasti kaikenlaista kikkaa ja erilaista rakennetta, vaikkakaan se ei ollut lähtökohtaisesti tietoinen ratkaisu. Mutta kun nyansseja alkoi tulla mukaan, olin vallan tyytyväinen siihen, että vanhahkokin kitaranräplääjä pystyy löytämään jotain uutta.
Huomionarvoista on sekin, että Kalmahin sävellysvastuu on tällä kerralla aiempaa enemmän muidenkin kuin Kokon veljesten (Antin lisäksi laulaja-kitaristi Pekka) hartioilla.
– Basisti Timo Lehtinen on No Words Sad Enough -viisun takana, ja synamies Veli-Matti toi maukkaita juttuja Home Sweet Hell -kappaleeseen. Herrojen tarjoilut toivat oivaa vaihtelua kokonaisuuteen.
Myös levyn tuotanto on komeasti kohdallaan. Äänikuvan taustalta löytyvät monissa liemissä keitetyt miksaaja Mikko Karmila ja masteroija Mika Jussila.
– Tehtiin jo takavuosina hommia saman kaksikon kanssa, ja olikin hienoa palata saman yhteistyöpöydän äärelle, sanoo Kokko.
– Haluttiin unohtaa muoviset digipaskasoundit ja liiallinen hierominen ihan kokonaan, sillä äänen täytyy elää, soiton kuulua ja höyrytä. Kokonaissoundi on raaka ja brutaali, ja ollaan lopputulokseen enemmän kuin tyytyväisiä.
Kertoisitko myös levyn näyttävästä kansikuvasta?
– Taiteilija Niklas Sundin teki jälleen erittäin hienoa työtä, nyökkää kitaristi.
– Pääosassa on meidän oma suoherra, joka on löytänyt lopullisen sijoituspaikkansa rimpisuon kelosta. Mukana on myös kaikenlaisia yksityiskohtia, ja eräs hieno detalji on taustalla piilevä karhun hahmo. Sundin oli törmännyt Pudasjärven
vaakunaan, ja sitä kautta karhu sitten löysikin polkunsa myös kansikuvaan.
Mitä pitäisi ajatella siitä, että Kalmahin yhdeksännen studioalbumin nimenä on definitiivinen Kalmah?
– Niin, tämä voi hyvinkin olla yhtyeen viimeinen levy, miettii Kokko.
– Toisaalta aiemmin keväällä tehdyn Suomen-turneen jälkeen mieleen tuli erään uuden viisun aihio. Jos raakile jaksaa kovasti häiritä mieltä vielä kuukaudenkin päästä, niin sitten pitänee tarttua kitaraan ja laittaa homma narulle.
Viimeinen kysymys: jos saisit pyytää yhden kollegan Pudasjärven maisemiin metsästys- ja kalastusreissulle, niin kenelle kutsu lähtisi?
– Mietiskelin ensin James Hetfieldiä. Sehän taitaa olla mehtyymiehiä jo muutenkin. Samalla voisi päivän päätteeksi tarjoilla pari rallia, jotta saataisiin Metallica taas kuulostamaan joltakin, naurahtaa Kokko.
– Mutta kyllä kutsu lähtisi silti Marty Friedmanille. Vaikea sanoa, innostuisiko mies mehtyystä, mutta saattaisihan se suomalainen ruskamehtä tehdä kovankin vaikutuksen. Laitettaisiin myös kunnon eräeväkset, jammailtaisiin ja napattaisiin parit kikat omaan portfolioon!
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/23.