En ole katkera, mutta kuitenkin: paikan pitäisi olla rokkibaari, mutta siellä soi Viikonloppuisä. Kerron tämän tekstiviestillä Samuli Putrolle, ja naula vetää saman tien. Ei mene kuin hetki, kun tuttu hahmo pitkässä mustassa takissa ja lippalakissa on jo pöydässä.
Meidän piti tavata vähän myöhemmin hänen luonaan, mutta Putro tuntuu haluavan päästä liikkeelle. Hän antaa haastattelun mielellään kapakassa, mutta ei ota kysymysten kyytipojaksi kaljaa vaan kuplavettä. Edessä on pitkä päivä ja paljon asiallisia hommia hoidettavana.
Älä hajota kivijalkaa
Viime yöltä on Putron yhdeksäs sooloalbumi. Laulaja-lauluntekijä ei ole keksinyt sillä itseään uudelleen.
– Enhän mä pääse äänestäni enää. Jos yrittäisin, se kuulostaisi väkinäiseltä. Jos äänensä saa kuulostamaan raikkaalta, se on jo voitto. Se voi tietysti olla mahdotonta, kun ajattelee artistin ikää, 55-vuotias Putro virnistää.
Uudistua voi myös haalimalla ympärilleen uuden työryhmän.
– On hirveän turvallista työskennellä saman porukan kanssa, mutta siinä vaanii automaatilla tekemisen vaara. Kun muuttaa ryhmää, törmää uudenlaiseen dynamiikkaan. Palikat asettuvat uuteen järjestykseen. Se tietää sekä onnistumisen kokemuksia että hankaluuksia.
Putro kirjoittaa omia lauluja oman nimensä alla, mutta ei halua olla mikään julkaisujensa yksinvaltias.
– Minusta on aina ollut järkevää kuunnella muidenkin mielipiteitä biisien, tuottajien ja sovitusten suhteen. Pidän veto-oikeuden, mutta ymmärrän hyvin, etten välttämättä ole paras päättämään kaikkia asioita. Singlevalintoihin en puutu koskaan. Tai korkeintaan lobbaan jotain laulua salakavalasti.
Viime yöltä pantiin alulle Putron livebändiin kuuluvien Tuukka Tuunasen ja Miikka Heikkisen kanssa. Lopputuotanto jäi Heviteemun eli Teemu Javanaisen harteille. Heviteemu on ollut muutaman viime vuoden aikana esillä sekä tavoitellun tuottajan että artistin ominaisuudessa. Hän ei edusta sitä sukupolvea tai soundia, jonka ensimmäiseksi liittäisi Samuli Putroon. Ja siinäpä se idea onkin.
– Uusia julkaisuja tsekkaillessa törmäsin muutaman kerran biiseihin, joissa oli mielestäni jotain kivaa, ja niiden takana oli aina Heviteemu. Ennen lopullista päätöstä me annettiin biisejä kolmelle eri tuottajalle ja sanottiin, että tehkää versio. Kilpailuttaminen on vittumainen sana, mutta sitä se oli. Bändi oli yksimielinen siinä, että Heviteemu teki parhaat versiot.
Tällä kierroksella työryhmän epäileväisin ja epävarmin jäsen oli Putro itse.
– Onnistuin jotenkin kriisiyttämään koko asian. Kuka tekee, mitä tekee, mikä on tämä uusi työjärjestys? Olin levoton sen suhteen, kuka hommaa vie eteenpäin ja millä aikataululla. Mutta tuollaisessa on aina mukana mahdollisuus. Se opetti mulle modernia albumin tekemistä. Aina ei olla treenikämpällä katselemassa toisia silmiin, vaan on muitakin tapoja työskennellä. Mulle oli uutta käyttää koko palettia, ja se oli hirveän innostavaa.
Vapaita käsiä uudelle tuottajalle ei annettu.
– Painotin Teemulle, että on tärkeää säilyttää se, mitä me ollaan bändin kanssa tehty. Eli biisejä ei pureta ja rakenneta kokonaan uudelleen. Älä hajota kivijalkaa, seinät saat maalata uusiksi. Meillä oli oma väittämä siitä, miltä musiikin pitäisi kuulostaa.
– Teemun tehtävänä oli repiä ääripäät kauemmaksi toisistaan. Tunnistaa sävy ja syventää tai kirkastaa sitä. Tuottajana hänellä oli jalat maassa eikä tarvetta näyttää mitään. Hän teki mitä pyydettiin eli kokonaisuudesta merkittävästi paremman.
Laulu osuu tarkasti
Viime yöltä -levy tuo esille yhden Putron suurista vahvuuksista: hän pystyy eläytymään vaivatta ihmisiin, jotka ovat täysin erilaisia kuin hän itse. Hän voi tehdä tarkkanäköisen laulun nuoren naisen illanvietosta tai mennä keski-ikäisen liikunnanopettajan tai iäkkään vesijuoksijan nahkoihin. Jokin on tehnyt Samuli Putrosta tarkkailijan.
– Kun tulin täysi-ikäiseksi ja muutin Turkuun, olin täysin rahaton ja arempi kuin nyt. Jos halusin olla tekemisissä ihmisten kanssa, hakeuduin ravintoloihin ja keikoille, jos vain sain pummattua itseni sisälle. En tuntenut ketään eikä mulla ollut rahaa mihinkään. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kääriä sätkiä – jos niitäkään oli – ja seurata, mitä muut tekevät. Se oli se risteys. Kasvoin aikuiseksi, joka oppi katselemaan muita. Sain turvaa siitä, että olin omassa paikassani, ja paikkani oli nurkassa, ei keskellä. Viihdyin siellä.
Putro tekee myös biisejä, jotka tulee helposti lukeneeksi omaelämäkerrallisiksi. Uudella levyllä ainakin Kaappeja, luita ja lautasia, Kuvat meistä kaikista ja Onko kenelläkään yhtään kaljaa? ovat sellaisia.
– Minä-muodossa voi leikkiä roolilla, olla jotakin mitä ei ole. Toisaalta jostakusta toisesta laulaminen antaa mahdollisuuden kertoa enemmän itsestään. Se on sumuverho, jota voi käyttää haluamallaan tavalla. Voi piiloutua johonkin viitekehykseen kertoakseen jotakin, mitä on pakko.
– Esimerkiksi sellainen vanhempi biisi kuin Olet puolisoni nyt on tarina kahdesta vanhasta ihmisestä. Mulle se kertoi elämänmittaisesta parisuhteesta, jollaisen olisin halunnut itselleni. Tein sen laulun, kun oma pitkä suhteeni oli loppunut. Sain valtavasti lohtua siitä, että kirjoitin tarinallemme lopun, jollaisen olisin sille halunnut.
Jos biisi on tekijälleen erityisen tärkeä, albumia tehdessä sen kanssa on syytä olla tarkkana.
– Joku laulu voi niputtaa tekijänsä elämänvaiheen mutta ei välttämättä ole muun työryhmän suosikki. Ja jos se ei ole, on suotavaa harkita tarkkaan, kannattaako sitä julkaista. Se voi olla niin sisäänpäin kääntynyt, ettei se liikuta muita kuin itseä. Sellaiset laulut jäävät usein pöytälaatikkoon, kuin päiväkirjat.
Tietyt kokemukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja samalla yleisiä. Yksi sellainen on Kuvat meistä kaikista -biisin kuvaus lapsuudenkodin autioitumisesta.
– Se on elämänvaiheasia. Yritän ehtiä käydä Raahessa vähintään kerran vuodessa, ja kaupunki on täynnä tyhjiä tai tyhjeneviä taloja. Ne ovat kavereideni entisiä koteja.
Onko kenelläkään yhtään kaljaa? -biisissä on sana ”pieraisin”. Enpä muista kuulleeni sitä koskaan ainakaan vakavassa ja kauniissa laulussa.
– Täytyy myöntää, että mulla oli lauluäänityksiin asti siinä varalla sana ”röyhtäisin”. Mutta sitten ajattelin, että nyt on ikävä kyllä pakko koukata Gösta Sundqvistin kautta ja toivoa parasta.
Kyseinen biisi maistuu eletyltä elämältä. Hyvin kirjoitettu poplaulu voikin kertoa kuulijalleen jotakin tärkeää hänestä itsestään.
– Parhaimmillaan se osuu ihmisessä sellaiseen kohtaan, että kuulija tuntee tulleensa ymmärretyksi. Ja sehän on ihan posketonta, koska ei ymmärretyksi tulemisen tunnetta saa välttämättä edes kaverien kanssa keskustellessa. Sitten joku tuntematon kirjoittaa kolme ja puoli minuuttia pitkän laulun, joka osuu niin tarkasti, että ei saatana. Silloin ollaan alkemiaosastolla.
Sietämättömintä musiikkia ovat latteat ihastumislaulut. Viime yöltä -levyllä lauletaan jopa tästä aiheesta tavalla, joka saa kuuntelemaan. Miten kirjoitetaan kiinnostava rakkauslaulu?
– Pahin virhe ihmissuhteissa ja popmusiikissa on emotionaalinen varovaisuus. Jos pelkää ylilyöntejä tai itsensä näyttämistä, on vaikea muodostaa todellista, läheistä suhdetta. Voihan sitä onnistua tekemään kaikille kelpaavan geneerisen laulun, sellaisen teollisesti muotoillun maljakon. On toinen asia, rakastaako sitä kukaan.
Albumin nimibiisi kertoo kulkemisesta. Putrolle koko levy on liikkuvaisen elämänvaiheen niputus.
– Olin vuosina 2022–2023 ihan koko ajan liikkeessä. Mulla on koti Helsingissä, mutta asuin myös Kokkolan Ykspihlajassa ja vietin paljon aikaa Hailuodossa. Kuljin keikoilla, eli olin jatkuvasti junissa tai autoissa.
– Ilman mitään romantisointia täytyy sanoa, että olen aina pitänyt sellaisesta elämäntavasta. Minua ei hävetä herätä hotellihuoneen lattialta, johon olen yöllä hutikassa sängystä pudonnut. Sellainen repaleisuus ei haittaa. Jos ei ole mennyt luita poikki, niin sitten vain pestään hampaat ja matka jatkuu. Ja tämä ei ole mitään rappion ylistystä vaan sen toteamista, että kun on liikkeellä, silloin sattuu ja tapahtuu.
Menit sitten kevätjäille
Samuli Putron ensimmäinen kirja tuli kauppoihin tämän vuoden alussa. Elämäni miehet herätti paljon huomiota, eikä vain siksi, että kirjailija on tunnettu lauluntekijä. Miehen kirjoittama kirja miehisyydestä ja sen herättämistä tunteista oli rohkea keskustelunavaus. Putrolle itselleen sen julkaiseminen oli henkilökohtaisesti tärkeää ja siksi myös pelottavaa.
– En ole koskaan pelännyt julkaisun vastaanottoa yhtä paljon. Levyjen kanssa asiat ovat joskus menneet mönkään, mutta se on tuntunut jo jonkin aikaa olevan eri asia. Räikeäkään epäonnistuminen ei muuta sitä tosiasiaa, että olen ollut suomalainen musiikintekijä jo pitkään. Se historia ei murru helposti.
Musiikkiala myynteineen, striimimäärineen ja kritiikkeineen on pitkän linjan artistille tuttua maisemaa. Kirjallisuuden kenttä ei sitä ollut.
– Koska kirja oli ensimmäiseni, en osannut kuvitella, mitä kaikkia kauheuksia siellä voi sattua. Kauhun määrä oli suuri ja todellinen. Mutta sitten mitään pahaa ei sattunutkaan. Ihmiset eivät nauraneet. Kirja ei mennyt ohi, vaan se huomattiin ja sitä myös kehuttiin. Helpotus oli valtava. Sitä oli vaikea uskoa. Mietin, ettei voi olla totta, että selvisin tästä.
Asiaan vaikutti varmaankin kirjan aihe, joka resonoi ajassa. Sukupuoli herättää paljon ja monenlaista keskustelua, kuten myös miehenä olemisen paineet, vaatimukset, etuoikeudet ja stereotypiat. Nämä asiat ovat esillä niin konservatiivisissa kuin liberaaleissakin piireissä.
Omasta kokemuksesta kirjoittaminen ei tehnyt Putrosta alan asiantuntijaa, vaikka sitä joissain haastatteluissa taidettiin toivoakin. Sekään ei kuitenkaan latistanut vastaanottoa.
– Enhän minä ole mikään miehisyyden laaja-alainen ymmärtäjä, muuten kuin omasta näkökulmastani. Mutta kun pelokas ihminen tekee jotain rohkealta vaikuttavaa, sen puolelle menee automaattisesti. Teen sitä itsekin. Että jaa, menit sitten kevätjäille.
Elämäni miehet opetti Putrolle jotakin muutakin kuin miehuuden salaisuuksia. Hän kertoo olettaneensa kirjan kirjoittamisen olevan valtava urakka, mutta hommahan oli hyvinkin tehtävissä.
– Oivalsin, ettei kirjan tekeminen vaadi paljon suurempaa työpanosta kuin levyn, jos työskentelee niin kuin minä. Huomasin voivani käyttää samaa menetelmää kuin kappaleiden kirjoittamisessa. Eli ei ole mahdotonta, että kokeilisin jossain vaiheessa kirjoittaa toisenkin kirjan. Mutta varsinaisia aikeita ei ole.
Putro työskentelee kausittain. Hän kirjoittaa lauluja muutaman viikon intensiivisissä jaksoissa, kuutena päivänä viikossa noin kello kymmenestä viiteentoista.
– Se on mulle sopiva työmetodi, johon ei tarvitse lisätä kuin kärsivällisyyttä ja hyviä lauseita. Temperamenttini ei riitä viittä tuntia pitempään työskentelyyn päivässä. Runnon uuden kappaleen esitettävään kuntoon päivän aikana.
Putro teki uuden levynsä biisit vuosina 2022–2023 Espanjassa, Hailuodossa ja Ykspihlajassa. Hänellä on tapana kirjoittaa reilusti yli albumin tarpeen.
– Joskus olen editoinut kuntoon kaiken materiaalin, mitä mulla on levyä varten. 50–60 biisiä. Mutta se on järjetöntä. On parempi vähentää massaa ensin vaikka viiteentoista biisiin. Sitten voi alkaa testailla eri tempoja, sävellajeja ja melodioita.
Vaikka sen kappaleet syntyivät käsi kädessä kirjan kanssa, miehuusteema ei määritä Viime yöltä -levyn sanoituksia.
– Siinä suuressa massassa, josta biisit valittiin, oli myös poikien juttuja. Pyörittelin sellaistakin kokonaisuutta, mutta loppujen lopuksi päädyin valitsemaan levylle biisit, joista rakentui paras kokonaisuus. Se ei ole teeman alistama.
Vähän kookkaampi yllätys
Viime yöltä -albumin julkaisun aikaan tiedotettiin, että Samuli Putro esiintyy huhtikuussa 2026 Helsingin jäähallissa. Muutamaa viikkoa ennen ison konsertin julkistusta hän vinkkasi, että tulossa on ”vähän kookkaampi yllätys”. Ensimmäinen arvaukseni oli ajatus Zen Cafén paluusta. Pieleen meni.
Samuli Putron, Kari Nylanderin ja Pete Parkkosen Zen Café teki vuosina 1997–2006 seitsemän studioalbumia ja yhden kokoelman. Kahta ensimmäistä albumia lukuun ottamatta bändin julkaisut ovat myyneet kultaa, jotkin jopa platinaa tai tuplaplatinaa. Cd-aikakaudella se vielä merkitsi jotakin.
Zen Café on esiintynyt parissa Putron konsertissa laulun tai kahden verran, mutta varsinaista paluuta se ei ole ryhtynyt rakentamaan. Se tuntuu sikäli oudolta, että comeback on maan tapa ja Zen Café oli suosittu parikymmentä vuotta sitten, kun moderni suomenkielinen kitararock oli päivän sana. Kysyntää voisi hyvinkin olla.
Putro sanoo, että Zen Cafén suuruus oli suhteellista.
– Sen bändin suosituin levy oli kokoelma, jota myytiin cd:nä jotain 70 000 kappaletta. Maija Vilkkumaan levyä meni samana vuonna jotain 120 000 ja Pikku G:tä 150 000. Ei me koskaan koettu olevamme suosittujen suomalaisten bändien top viidessä. Kymmenen kärjessä saatettiin olla.
Zenkkareita saattaa yhä kuulla suomirockia soittavilla radioasemilla. Luultavasti yhtyeen biisejä myös striimataan edelleen.
– Mulle oli iso yllätys, että historia kirjoitti sen bändin pysyväksi. Osa materiaalista on kestänyt ajan testin. Zen Cafélla on paljon kappaleita, jotka menivät julkaisuvuonnaan ohi kaikilta mutta eivät suostuneet kuolemaan. Ne alkoivat pyöriä jälkijättöisesti siellä sun täällä, ja pyörivät edelleen.
Putro sanoo, että Zen Cafélle on tehty vuosien varrella keikkatarjouksia. Suostumiseen ei ole kuitenkaan löytynyt riittävän hyvää syytä.
– Ajattelen itselleni tyypillisen pragmaattisesti, että sen homman läjään laittaminen veisi vuoden. Jos paluuseen löytäisi jonkin hyvän sisällöllisen konseptin, niin voisihan se toimia, mutta raha ei koskaan riitä syyksi. Suon silti kollegoilleni kaikki comebackit, mitä he vain haluavat tehdä. Tällä alalla tehdyn työn määrä ei millään tavalla korreloi siitä saatavan korvauksen kanssa. Comeback korkeintaan tasaa tilanteen.
Ehkäpä vanhan bändin uusi tuleminen ei myöskään antaisi Putrolle mitään, mitä hänellä ei jo ole. Zen Cafén biisit merkittiin koko bändin säveltämiksi, mutta ne kuulostivat Putron tekemiltä. Bändi oli paperi, jolle hän kirjoitti omalla käsialallaan. Samankaltaisella kuin nytkin.
– No joo, mutta se oli rockbändi, joka paketoi ja sävytti ne biisit ryhmänä. Ja bändin ympärillä oli työryhmä, joka pysyi samana ensimmäisestä ep:stä viimeiseen levyyn. Ja voi vittu, että se lähti toimimaan yhdessä vaiheessa. Ja voi vittu, että me oltiin väsyneitä, kun se loppui.
– Tärkeintä on, että minä, Kari ja Pete käydään edelleen yhdessä kaljalla ja meillä on mukavaa yhdessä. Meillä oli hetkemme. Varsinkin yleisön edessä niitä todellakin oli.
Samuli Putron ensimmäinen sooloalbumi Elämä on juhla ilmestyi vuonna 2009. Siirtymä bändin keulakuvasta sooloartistiksi sujui yllättävän kivuttomasti.
– Tein ekat soolokiertueet yksin, laulelmapohjalta, koska oli tullut kuunneltua Vysotskia ja Cohenia ja hieman Brechtiäkin. Ihmiset olivat hyvällä tavalla hämmentyneitä. Edes ensimmäisellä kiertueella kukaan ei huudellut Zen Cafén biisejä. Eikä ne huuda niitä vieläkään.
Tuskinpa niitä huudellaan myöskään huhtikuussa Helsingin jäähallissa, jossa Samuli Putro aikoo esittää läpileikkauksen soolourastaan. Se on se ”vähän kookkaampi yllätys”.
– Siellä esitetään lauluja toisaalta hyvin vähillä aineksilla ja toisaalta ison yhtyeen kanssa. Sitten nähdään, kuinka pienellä esillepanolla laulu pärjää ja kuinka suuria eleitä se kestää. Mulle sen selvittäminen on hirvittävän innostavaa.
Vahva biisi pärjää vaikka minkälaisissa vaatteissa. Tämä pätee varsinkin laulaja-lauluntekijämusiikkiin.
– Olen aina tehnyt nuotiolauluja, eli musiikkia, jota voi esittää säestyssoittimen kanssa milloin ja missä vain. Se mahdollistaa pienempien soolokeikkojen tekemisen. Visuaaleja, tuotantoa ja äänenpainetta ei välttämättä tarvita, kun esittää nuotiolauluja. Ne ovat pieniä ja hauraita hetkiä. Toisaalta sellaisen biisin voi suurentaa isoja lavoja varten. Ne taas ovat ”multa repee aivot” -hetkiä.