”Paiskasin mikin lavalle ja lähdin helvettiin koko alueelta” – Ville Laihiala muistelee Sentencedin loppua

Ville Pirinen

Sentencedistä ja S-Toolista tuttu Ville Laihiala julkaisi aiemmin tänä vuonna ensimmäisen suomenkielisen levynsä Saattajat-kokoonpanon kanssa. Timo Isoaho jututti viisikymppisiä viettävää muusikkoa Soundiin 10/22, ja julkaisemme nyt osion haastattelusta myös verkkosivuilla.

Sentenced tunnettiin aikoinaan siitä, että bändi vihasi pitkiä kiertueita. Inhositko itse rundaamista alusta asti?

– Oli siinä alussa jotain uutuudenviehätystä, mutta kyllähän moni asia vitutti saman tien. En ole ihan lyhyt kaveri, ja kiertuebussien punkat olivat auttamatta liian lyhyitä. Asento oli siis vittumainen, ja nukkumisen kanssa oli niin ja näin. Yleisfiilis meni helvetin nopeasti siihen, että lavalla on kivaa, mutta kaikki muu on perseestä. Vedettiin viinaa aika tanakasti, ja selitettiin sitä itselle niin, että kännissä vituttaa ja ahistaa vähemmän. Joo, hetkellisesti niinkin, mutta paskemmaksihan se kokonaisfiilis muuttui viikkojen edetessä. Lopulta synkkyys oli sitä osastoa, että pää tuntui leviävän ihan oikeasti.

Päästä puheen ollen: nousiko sinulla se kuuluisa kusi kupoliin? Kun lähtee kiertämään maailmaa melkein suoraan Oulun kaduilta, muutos on melkoinen.

– Sitä voi kukin miettiä, miten oma kuuppa kestäisi tuollaisen käänteen… Yhtäkkiä kaikki taputteli selkään ja selitti, että vittu sää oot kova jätkä. Ihan varmasti neste kihahti hetkeksi hattuun, ja olin vähän aikaa niin hevilaulajaa, niin hevilaulajaa. Toki jonkinasteinen rokkikukkoilu myös kuului – ja kuuluu – asiaan, sillä eihän sinne lauteille mennä pyytelemään anteeksi. Mutta onneksi Senareissa oli aina se, että bändikaverit piti maan pinnalla. Jos joku alkoi leijua yhtään liikaa, niin vittuilu oli kohta sitä luokkaa, että maan kamara kutsui aika pian.

Sentencedin viimeinen levy The Funeral Album ilmestyi keväällä 2005. Jäi aika pienestä kiinni, että se ylipäänsä valmistui.

– Bändihän hajosi hetkeksi jo kesällä 2003. Oltiin menossa soittamaan Ilosaarirockin päälavalle, ja mulla oli Miikan kanssa joku typerä riita matkalla. Kyräiltiin toisiamme vielä lavallakin. Miikalla oli matkapuhelin vahvarinsa päällä, ja joku sitten soitti sille kesken keikan. Vittu Miika vastasi, ja silloin mulla meni kuppi ihan nurin. Paiskasin mikin lavalle, ja lähdin saman tien helvettiin koko alueelta. Muut jätkät jäi ihmettelemään yleisön eteen, että mitähän nyt.

– Sami soitti mulle seuraavana päivänä. Se kertoi, että tehdään vielä yksi levy ja kiertue. Että kiitetään samalla faneja ja saatetaan homma kunnialla hautaan. En aluksi ostanut tätä ideaa, mutta onneksi pää vähitellen kääntyi.

– Kun sitten myöhemmin päästiin studioon, sessiot sujui jonkin aikaa ihan hyvin, mutta sitten mua alkoi vituttaa koko homma. Jotenkin en vaan saanut langan päästä kiinni. Lähdin sitten ovet paukkuen paikalta, ja juopotteluhomma lähti taas kerran käsistä. Pyörin jossain epämääräisissä ryyppyporukoissa ja sitä rataa. No, Sami sai mut sitten jossain vaiheessa kiinni, ja se puhui mulle sen verran järkeä päähän, että saatiin The Funeral Album tehtyä loppuun asti. Helvetin hyvä, sillä siitä tuli yks meidän parhaista levyistä.

Sentencedin kuoppajaiset järjestettiin Oulun täyteen pakatulla Teatrialla syksyllä 2005, ja vihoviimeinen keikka soi 1. lokakuuta. Kuten Buried Alive -konserttitallenteestakin voi tarkastaa, tunnemyrskyt niin lavalla kuin yleisön keskuudessakin olivat varsin kovia.

– Olihan se helvetin hankala ja haikea paikka. Se tuli niin konkreettiseksi, että tämä homma on tässä. Lopetuspäätös ei silloinkaan kaduttanut, mutta se vaan meni niin pirun syvälle, kun hieno reissu tuli päätökseen. Ja se kitarasoolo End Of The Road -päätösbiisissä… Sitä ei voi edelleenkään kuunnella ilman helvetinmoista tunnemyrskyä. Miika kykeni kertomaan instrumentillaan ihan uskomattomia tarinoita.

Miksi Sentenced ei tule koskaan tekemään comebackia?

– Eikö se ole ihan selvää? Se bändi haudattiin. Piste. Vaikka me tapeltiin välillä rajusti, Sentencedissä oli silti kyse aidosta ja puhtaasta veljeydestä. Ei sellainen yhteys synny kuin kerran elämässä, eikä niitä juttuja mitata rahassa. Jos joku olisi valmis häpäisemään bändin leposijan muutaman euron takia, se ansaitsisi oikean luodin päähän. Sittenpähän ei enää tarvitsisi miettiä jotain vitun comebackeja. Tai mitään muutakaan.
Haudan takaa kuuluu silti edelleen ääniä, eikä Sentenced suostu jättämään sinua tai muita yhtyeen jäseniä rauhaan.

– Välillä tulee vaikka maili, että tämmöinen kokoelma julkaistaan. Joo, siitä vaan. Oliko se nyt syyskuussa, kun menin työpaikalle, ja duunikaverit alkoi kuittailla, että vittuako tuollainen rokkitähti täällä tekee. Että teidän levy on listaykkösenä. Olin ihan totaalisen pihalla, että mikä helvetin levy? Sitten huomasin, että The Urn -boksi oli mennyt listakärkeen. Tuntuuhan se kieltämättä hienolta, että onnistuttiin Miikan johdolla tekemään musaa, joka ei tunnu kuihtuvan ihan helpolla.

Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 10/22.