Sentenced-kitaristi Sami Lopakka 50 vuotta – Lue merkkipäivän kunniaksi pitkä Soundi-haastattelu vuodelta 2020

Kuten me valitettavan hy­vin tiedämme, suomalai­nen jöröjukka ei välttä­mättä saa suutaan auki koko elinkautisensa ai­kana. Jonakin päivänä se henkinen musta möykky voi viedä voiton, eikä puhuminen multasuulta enää onnistu.

Sami Lopakka (s. 1975, Oulu) löy­si omaksi ja läheistensä onneksi kei­not pahan olon purkamiseen jo var­hain. Pikkunaskalina pahimmat höyryt puhaltuivat ulos painimols­killa, kun taas teini­ ja aikuisiässä – kun musiikki oli taas kerran pelasta­nut yhden sielun urheilulta – helpo­tusta on löytynyt erilaisten taiteenmuotojen ääreltä.

Tunnetuin Lopakan ulostuloista on monenlaisten painavien sävyjen mestarillinen tulkitsija Sentenced, jonka liekki paloi väkevänä perusta­misvuodesta 1989 kuluvan vuositu­hannen alkupuolelle asti. Toki Lo­pakka myös sävelsi Sentencedille, mutta erityisellä vimmalla hän kir­joitti kaikkien kipupisteiden tuolle puolelle vaeltaneita lyriikoita. Sen­tenced tunnetaan tänäkin päivänä yhtyeenä, jonka kappaleissa mur­hattiin itseä enemmän kuin ei mur­hattu.

Manan synkeillä majoilla hamaan loppuun asti makaava Sentenced suoritti hallitun itsemurhan – kuin­kapa muutenkaan? – syyspimeällä 2005. Eri tavoin rankkojen bändi­vuosien jälkeen Lopakan kitara sai maata pitkään rauhassa, mutta on­neksi se ei unohtunut kaapin peru­koille lopullisesti. Äärimmäisen ras­kas KYPCK onkin tuonut tuliaisia Jäämeren pohjamudista jo kolmen­toista vuoden ajan (KYPCK lopetti toimintansa nykyisessä muodossaan 2024, toim.huom.)

Vuonna 2014 puolestaan täyttyi Sami Lopakan kaikista suurin tai­teellinen unelma, kun mustan huu­morin ja tragikoomisten tapahtu­mien täyttämä esikoisromaani Marras ilmestyi. Ja mikäli paksua Oulun murretta puhuvaa Lopakkaa on us­kominen, hänen kirjallinen uransa on vasta alussa.

Tohdin ennustaa, että tässä haastattelussa puhutaan varsin paljon kuolemasta. Siksi ensimmäinen kysymys kuuluu näin: mikä on ensimmäinen muistikuvasi elossa olemisesta?

– Nyt lähetään aika diipillä. Ensimmäinen muisto liittyy vuoteen 1977, kun olin 2-vuotias, ja näin mun biologisen isän lyövän äitiä paistinpannulla naamaan. Sillä hetkellä tuli tietoisuus siitä, että tässä ollaan nyt olemassa. Kauhun tunteella ja itkulla alotettiin.

– Monilla taidetta tekevillä tuntuu olevan joku haava, ja esimerkiksi musan avulla pystyy tuomaan esille asioita, joista ei muuten voi puhua. Myös tällä mun ekalla muistikuvalla voi olla näin kauaskantoinen, koko elämää määrittävä vaikutus.

– Nyt täytyy painottaa, että ei mun lapsuus mitään helevettiä ollut. Vanhemmat erosivat, kun olin vielä pieni nappula, ja isäpuolesta tuli mulle se oikea isä. Se hoiti hommat pirun hienosti.

Entä milloin tajusit oman kuolevaisuutesi?

– Mummoa ja pappaa alkoi kaatua, kun olin vähän toisella kymmenellä. Aloin sillon havahtua, että tää on ainutkertanen juttu. Ja kyllähän kuolema on kiehtonu sieltä asti, jopa häiritsevälle tasolle asti.

– Koskaan en oo miettiny niin, että tämä tarina jatkuis jossain muualla. Evoluutioteorian mukaanhan me ollaan sukulaisia esimerkiksi tien penkalla kasvavan horsman kanssa. Kuka uskoo, että se horsma jatkaa eloaan jossakin taivaassa? Tai jos se on ollut ilikiä horsma, niin sitten helevetissä. Mutta minä en ole mikään saarnamies. Jos joku saa lohtua uskomuksista, niin antaa mennä vaan. Ite aattelen ehdottomasti niin, että ennen syntymää ei ollu mitään ja kuoleman jälkeen ei ole mitään. Kun homman miettii näin, saa elämästäkin enemmän irti.

Perheesi muutti Oulusta reilun kolmenkymmenen kilometrin päähän Muhokselle, kun olit kolmannella luokalla. Miltä se tuntui?

– Se oli ihan hirveää. Olin ollu pari vuotta koulussa ja kuviot oli tutut. Sitten pöytä pyyhittiin puhtaaksi ja lähettiin Muhokselle. Olin hiljanen ja vetäytyvä pentu, eikä mun ollu helppo löytää uusia kavereita. Ja toki kun pieneen kylään tuli kaupunkilaispoika, niin paikalliset mietti, että mikähän pelle se tämä on. No, pelle! Hah hah!

Harrastit painia, ja se auttoi Muhoksen kuvioihin pääsemistä.

– Olin aloitellu painia jo Oulun aikana, ja huomannut että minähän oon tässä aika hyvä. Sitten muutettiin, ja ahisti pirusti, että painiharrastuskin hyytyi siihen. Onneksi Muhokselta löyty painiseura Voitto, ja menin mukaan siihen touhuun. Kavereitakin löytyi.

– Ruvettiin kiertään turnauksia Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Voitin monia piirinmestaruuksiakin. Yksi vähän vanhempi painikaveri nappasi SM-mitaleita, ja sitä katsoin ylöspäin, että tuolla lailla pitäsi itsekin pystyä vääntämään. No, tälle tyypille tuli teini-iässä viinakuviot, ja se veti mopolla kaheksaakymppiä puuhun ja kuoli. Olin muistaakseni 11-vuotias, ja tämä ahisti ihan vitusti. Oma paini-innostus ei loppunu vielä siihen, mutta joku särö hommaan tuli. Aika pian se liekki alko oikeasti hiipua.

Sitten kohtalo puuttui peliin. Niin kuin se nyt usein puuttuu.

– Olin kaksitoista, ku sain joululahjaksi aivan paskan akustisen kitaran. Vielä sillon kuuntelin Michael Jacksonia ja Madonnaa, mutta tämä peli loppui seinään, kun törmäsin Metallicaan, Slayeriin ja Anthraxiin. Pää räjähti ihan oikeasti. Vaikka olin pikkujätkä, pinnan alle oli jo kertyny raivoa. Musta tuntui heti, että saan purettua oman pään sisästä paskaa rankan musan kautta.

– Yksi päivä muistin, että tuolla kaapissahan on se lelukitara, ja yritin sitten soittaa biisien mukana korvakuulolta. Jostakin syystä aloin nopeasti hahmottaa, että missä kohdassa mennään kaulalla ylös ja alas, ja mitä käsillä pitää tehdä. Vaikka se kitara oli vitun surkia lelu, tuli tunne, että ei tämä soittaminen ihan mahdoton yhtälö ole. Helevetti, että innostuin.

Miten Sentencedin rivit alkoivat kasautua?

– Tutustuin Rannan Veskuun, josta tuli sittemmin Sentencedin rumpali. Vesku oli skenetyyppi, ja sillä oli death metal -bändien nauhoja ja pienlehtiä. Olin huuli pyöreänä, että mitä helevettiä, tässä zinessähän on Autopsyn haastis. Sitä alkoi tajuta, että pinnan alla on maailmanlaajuinen skene, josta juuri kukaan ei ole kuullut mitään. Että ainakaan meidän luokalla kukaan muu ei tiedä Obituarya.

– Muhoksella samanhenkiset tyypit löysi toisensa, ja Sentencedin kokoonpano alkoi hahmottua. Mun soittotaito oli edelleen noviisitasoa, mutta tiukan reenauksen myötä homma meni eteenpäin. Nälkä kasvo nopeasti, ja päätettiin mennä studioon.

Sentencedin ensimmäinen demo When Death Joins Us ilmestyi marraskuussa 1990. Sinä olit silloin viisitoistavuotias.

– Monesti on naurettu, miten kuutamolla me oltiin siellä Kemin Tico-Tico -studiolla. Oltiin jotenkin saatu nauhoitettua kaikki biisit, ja aateltiin lähteä helevettiin. Ahti (studion omistaja Ahti Kortelainen) tuumi siinä, että jätkät, nämä pitää vielä miksata. Siis mitä vitun ”miksata”?

– Painatettiin viissataa kasettia. Osa lähetettiin omille suosikkibändeille pitkien kirjeiden kera. Näitä oli ainakin Blasphemy, Darkthrone, Vital Remains ja Sepultura. Kun kirjeitä alkoi sitten tippua joka puolelta maapalloa, niin siinä vaiheessa tuli ihmeellinen fiilis että helevetti, tämähän onnistui tämä homma. Kesällä 1991 tehtiin Rotting Ways To Misery -kakkosdemo, ja sen jälkeen ranskalainen Thrash Records tarjosi levytyssopparia. Ihan susihan se diili oli, mutta ihan sama: me oltaisi laitettu nimet vaikka paskaiseen vessapaperiin. Olihan se soppari järettömän kova juttu 16-vuotiaille sälleille.

Yhteistyö Thrash Recordsin kanssa päättyi Shadows Of The Past -debyyttialbumin (1991) jälkeen, kun noususuhdanteessa ollut helsinkiläislafka Spinefarm Records tarjosi sopimusta. Kakkoslevynne North From Here ilmestyi 1. kesäkuuta 1993 – sopivasti suomalaista suvea viilentämään.

– Tavoite oli tosiaan se, että Northin pittää kuulostaa mahdollisimman kylmältä, ja siinä kyllä onnistuttiin. Levy lähti liikkeelle, kun Miika (Tenkula, Sentencedin pääasiallinen säveltäjä) tajusi Shadows Of The Pastin jälkimainingeissa, että nyt pitää säveltää biisejä, jollasia ei tee kukaan muu. Jos eka levy oli vielä omien death metal -suosikkien apinoimista, niin Northilla löyty jo ihan oma tontti. Viimestään tässä vaiheessa me bändin sisälläkin havahuttiin, että Miika on varsin erityislaatunen biisinikkari.

Sinä otit Sentencedin pääasiallisen sanoitusvastuun hartioillesi, kun yhtyeen basisti-laulajana vuodesta 1991 toiminut Taneli Jarva poistui takavasemmalle.

– Down-albumi (1996) oli tekovaiheessa, kun kokoonpano muuttu, ja Laihialan Ville tuli laulajaksi. Tane oli tehnyt suurimman osan edellisen Amok-levyn (1995) teksteistä ja yhtäkkiä se sanoittajan pesti putosikin mun syliin.

– Sain sitten Miikalta alustavia biisiaihioita, ja yritin kuunnella, että mitä ne melodiat mulle yrittää sanoa. Kynän päästä alkoi tipahdella juttuja ja kirjoitin niitä ylös yksi kerrallaan. Kun oltiin valmiita studioon, aloin katsoa kokonaisuutta… Että tässä on tämmöinen, tässä tämmöinen… Ei vittu, nämä kaikkihan kertoo itsensä tappamisesta! Räjähdin hallitsemattomaan nauruun. Että ei jumalauta, semmoinen teemalevy.

Itsensä tavalla tai toisella surmaamisesta tuli eräs Sentencedin tavaramerkeistä. Mietitkö missään vaiheessa, että uppoudutaankohan näissä teksteissä jo vähän turhankin syville vesille?

– Ensinnäkin… Jos tekee taidetta, niin silloin ei voi miettiä, että mitähän joku muu tästä aattelee. Jos lähtee tälle tielle, niin korttitalo romahtaa siihen paikkaan. Taide ratkaisee aina sen, mitä teokseen laitetaan. Sinne pistetään sitä, mikä palvelee kokonaisuutta parhaalla tavalla. Biisin pitää toimia aina ensin itselle, ja jos joku muu saa siitä revittyä jotakin, niin hyvä. Jos ei, niin ei sitten.

– Tämä ohjenuora koskee kaikkea taiteellista tekemistäni. Näinä myöhempinä vuosina on tehty Kurskin (KYPCK) kanssa niinkin, että on soitettu levylle juttuja vasiten päin vittua, kun biisi on kaivannut just sellaista ratkaisua. Ihan sama homma mun kirjojen kanssa. Siellä maalataan välillä seinää niin väärän kokosella pensselillä, että samalla värjäytyy katto ja lattiakin. Teen mitä teen, ja se mitä tapahtuu myöhemmin vastaanottajan päässä, ei ole enää mun asia.

– Mutta niin… Totta kai multakin on kysytty sitä, että oonko mää ikinä yrittäny tappaa itseäni. En ole, en lähellekään. Mutta kyllä mä oon saanu lohtua siitä ajatuksesta, että oman elämän päättäminen on ylipäätään mahollista. Ja samaa lohtua on tuntunut saavan moni muukin… Sentencedin tekstit nimittäin alkoi toimia terapeuttisella tavalla, ja niitä ”teidän musa pelasti sillä mustimmalla hetkellä” -palautteita tuli lopulta lukemattomia määriä. Kiertueilla taas oli sellaisia hetkiä, että tyyppi katsoo silmiin ja sanoo, että mitään muuta syytä sille ei ollut… että ilman tätä bändiä mä en ois enää tässä ja nyt on hieno paiskata sun kans kättä. Totta kai se tuntui aina helevetin hyvältä, mutta myös saatanan rujolta ja melko hämmentävältä. Että miten helevetissä rokkibändillä voi olla tämmöinen vaikutus.

Sentencedin maine ”jurona suo­malaisyhtyeenä” kiiri jo aikoinaan maailman ääriin asti. Eikä tämä mai­ne ole muuttunut vuosikymmenien aikana miksikään.

– Tehtiin satoja tai tuhansia haastatteluja, eikä kertaakaan esitetty mittään, vaan oltiin tasan omia itsejämme. Olihan siellä toki niitä puhelinhaastiksia, joissa vastattiin yhellä tai kahella sanalla. Jollakin kierolla tavalla tämä kaikki ruokki bändin mainetta… Varsinkin ulkomaalaiset tajusivat, että nämähän on oikeasti tämmösiä, eikä nämä edes yritä myydä levyjä tai miellyttää. Ja sitten kun Sentencedin myöhemmät levyt julkaisseelta saksalaiselta Century Medialta tuli jotakin suunnitelmia, että millon tulee levy ja millon kiertue ja kenen kanssa, niin se tuntui vaan absurdilta. Omassa porukassa oltiin, että vittu mitä paskaa, kaikkeen sitä taas joutuu. Nämä ei ollu mitään tietoista imagon rakennusta, vaan me oltiin vaan muhoslaisia ja oululaisia jätkiä, joitten touhu vaan oli semmoista.

Kiertueet ne vasta paskaa olivat­kin.

– No, ekan kiertueen alkupuolella oli hetken hauskaa… Oltiin sillon parikymppisiä sällejä jossakin Italiassa ja Ranskassa, ja nyrkit heilu komeasti lavan edessä. Oli juhlat joka ilta, ilmasta viinaa joka ilta helevetisti. Mutta aika nopeasti se ajatus muuttui, ja kiertuebussi alkoi tuntua jonkunlaiselta liikkuvalta selliltä… Sitä alkoi väkisinkin miettiä, että eihän tämmöisessä touhussa ole mitään järkeä, eikä ihminen voi yksinkertaisesti elää näin.

– Ja kun yhtä meistä alko tosissaan vituttaa, niin muut reagoi siihen, eikä todellakaan kannustavasti. Kaikkia alkoi ahistaa ja masentaa. Se johti siihen, että joku alko ryypätä kahta kauheammin, kun taas toinen makasi bussissa omassa punkassaan kaiken joutoajan. Se oli selvää, että kaikki odotti vaan kiertueen loppumista.

Kävittekö te ikinä porukalla kat­somassa vaikkapa nähtävyyksiä?

– Muutaman viikon mittasilla kiertueilla otettiin ehkä puolenkymmentä kertaa itseä niskasta, että nyt mennään katsomaan jotakin. Että käydään vaikka Eiffelin tornilla, jos se vähän piristäsi. Sitten kun päästiin sinne niin oltiin, että vittu tämmöinen ranskalainen romuläjä. Että mennään takasin bussiin mököttämään, ei tästä tule mitään.

– On ollu mielenkiintosta reissata myöhemmin oman perheen kans. On päätetty mennä vaikka just Pariisiin tai Roomaan, ja ne onkin ollu mahtavia paikkoja. On sitä tullu joskus mietittyä niitä bändireissuja, että kuinka saatanan sumussa sitä oli. Tarkoitan henkisesti sumussa, kun ei me kuitenkaan oltu humalassa tai rapulassa koko ajan. Sentencedin maine voi olla mitä on, mutta totuus on se, että loppujen lopuksi me kustiin hyvin harvoja keikkoja kännin takia.

Milloin Sentencedin lopettami­sen siemenet kylvettiin?

– Kesällä 2004 homma oli jo varsin tulehtuneella tasolla. Oltiin Ilosaaren päälavalla, ku Ville yhtäkkiä tiputti mikin kesken biisin ja suksi helevettiin. Soitettiin biisi loppuun, ja lähettiin sitten itekin pois lavalta. Se keikka oli siinä. Sain Villen kiinni seuraavana päivänä, eikä se puhelu ollu kovin rennon kuuloista porinaa. Kaikkien ajatus oli sillon, että se oli siinä, ei tätä pelleilyä jaksa enää kukaan.

– Meni joku viikko ja tuumin, että ei tätä bändiä voi lopettaa näin paskaisesti. Että tehtäisiin vielä yksi levy. Ja soitetaan muutamia valikoituja keikkoja. Päästiin lopulta yhteisymmärrykseen. The Funeral Album julkaistiin keväällä 2005.

Jäähyväiskiertueen konsertit al­koivat väkevästi, kun te kannoitte ruumisarkun keskelle lavaa ennen soittohommien alkamista.

– Mentiin ennen keikkoja kysymään oululaiselta alan yrittäjältä, että missä hinnoissa arkut pyörii. Ai jaa, onpa kalliita, oisko mittään halavempia? Joo, tuolla kellarissa on käytettyjä, ne on edukkaita. Me ostettiin lopulta kolome vähänkäytettyä arkkua. Yhtä oli masinoitu ruumiin kuljettamiseen Belgiasta. Arkkuun oli matkalla valunu kaikenlaisia nesteitä ja käry oli aikamoinen, mutta kyllä me itekin maattiin siinä arkussa finaalireissulla. Ihan kokeilumielessä, että ennen pitkää meillä kaikilla on tämäkin reissu eessä.

Millaisia muistikuvia on päällim­mäisenä, kun palautat mieleen Sen­tencedin viimeisen konsertin Oulun Teatrialla lokakuun alussa 2005?

– Kun keikka päätty, menin lavarakenteiden alle ja olin siellä ehkä vartin. Itku siinä tuli. Olihan se haikeaa, mutta päällimmäisenä oli silti hieno tunne, että me onnistuttiin ja saatiin tää bändi helevetin hienosti hautaan. Jo seuraavina päivinä mielen valtasi vahvistava tunne, että se pätkä oli siinä, nyt voi tehdä jotakin muuta.

– Onhan meille lopettamisen jälkeen tarjottu esiintymisistä isojakin summia, mutta Sentenced ei tule takaisin vaikka kävis mitä. Kun jotakin päätetään, niin siinä pitää olla jämäkkyyttä ja lopullisuutta, eikä nämä hommat ole myytävissä millään hinnalla. Ei, vaikka joskus myöhemmin tulis olo, että päätös on väärä. Totta kai sellainen on tavallaan hölmöä, mutta se on silti paljon arvokkaampaa kuin omien periaatteitten myyminen. Silläkään ei lopulta ole mitään vaikutusta tähän, että Miika tippui rivistä matkan varrella. Me ei todellakaan tehtäs comebackia, vaikka mies ois hengissäkin.

Niin, läheinen ystäväsi ja Sen­tencedin musiikin sielu Miika Tenkula menehtyi synnynnäisen sydänvian aiheuttamaan kohtauk­seen talvella 2009. Kuinka iso yllä­tys kuolema oli?

– En mää osannu pelätä sitä yhtään. Toki Miika juopotteli joskus räväkästi, mutta ei se mikkään spurgu ollu, ja tuolla pitkin katuja kuitenkin painaa menemään seittemänkymppisiä puliukkoja. Se sydänvika Temelän vei.

– Miikan kuolema oli ihan hirveä juttu. En meinannu uskoa sitä todeksi ainakaan pariin päivään. Sitä vaan ootti Temelältä uutta tekstiviestiä, mutta sitä ei sitten koskaan tullu. Pari viikkoa myöhemmin oltiin hautaamassa kaveria, kannettiin arkku alttarille ja laskettiin se kuoppaan. Se oli helevetin paha paikka.

Näihin aikoihin KYPCK-­yhtyeen Tšerno-­debyyttilevy oli jo ilmesty­nyt, vaikka annoitkin oman kitarasi kerätä reilusti pölyä Sentencedin viimeisen keikan jälkeen.

– Alkuperäinen idea Kurskista tuli jo loppuvuodesta 1999, ku oltiin tekemässä Sentencedin Crimson-albumia Tico-Ticolla. Äänittäjänä ja tuottajana toimi Hiili Hiilesmaa, ja Hiilihän tykkää kaikenlaisesta eriskummallisesta meiningistä. Silloin heitettiin ilmoille ajatus lyijynraskaasta ja äärimmäisen haikeasta yhtyeestä, joka vie musiikillisen ruosteen ihan loppuun asti. Mun kohdalla ei kuitenkaan toimi ollenkaan se, että olisi monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Täytyy keskittyä johonkin, ja tehdä se juttu sitten viimeisen päälle.

– Kun Sentencedin lopettamisesta oli kulunut reilu vuosi, tuli Hiilin kans puhetta, että katottasko se pitkään puhuttu kortti. Heitin siinä ihan vitsillä, että pitäsiköhän tässä olla laulut venäjäksi. Hiilihän innostu ja lupas vähän tutkia asioita… Ei mennyt kauaakaan, kun Tampereelta löyty kaveri nimeltään Erkki Seppänen – hevilaulaja, joka puhu venäjää ilman aksenttia. Tuntui heti, että tämä on tarkoitettu näin. Sitten mentiin studioon, ja Eki alkoi vetämään… Hiili pysäytti nauhan saman tien ja puisteli päätään, että vittu jätkät, nyt ollaan oikeasti aivan helvetin kovan ja omaperäisen jutun äärellä.

Millaista on ollut kiertää Venä­jän metropoleja ja takamaita KYPCK:n kanssa?

– No, aikamoista! Saatetaan löytää itsemme jostakin Uralin tuolta puolen. Ollaan keikalla, paikalla on vaikka viiskymmentä tyyppiä, ja ne laulaa koko ajan mukana. Sitten ne tuo lahjaksi pontikkaa, suolakurkkuja, maalauksia tai vaikka kutomiaan villasukkia. On siellä tullu mietittyä että ei jumalauta, miten helevetissä mä tänne oon päätyny, vieläpä parhaiden kaverieni kanssa.

– Täytyy painottaa, että Kurskin idea on sama kuin muissakin mun tekemisissä: tehdään hommaa taiteen ehdoilla ja kaivetaan mahdollisimman syvältä. Joku tykkää, toinen ei. Kurskin konsepti on vaan kaiken kaikkiaan niin outo, ettei venäläisetkään läheskään aina tiedä, miten tähän pitäsi suhtautua. Että onko nämä jotakin länsimaisia fasisteja, jotka vittuilee meille venäjäksi. Samaan aikaan toiset miettii, että mitäs perkeleen kommunisteja nämä on… No, lisää on kuitenkin luvassa. Kurskin viides albumi on parhaillaan työn alla (vuonna 2023 julkaistu Prestuplenija protiv tšelovetšestva jäi yhtyeen viimeiseksi, toim.huom.).

Esikoisromaanisi Marras ilmes­tyi tammikuussa 2014. Se kertoo… niin, pohjoissuomalaisen rockyhty­een Euroopan-­kiertueesta!

– Ekan kerran haaveilin oman romaanin julkaisemisesta jo parikymppisenä. Sitten joskus vuosituhannen vaihteessa tajusin, että näistä Sentencedin kiertuehommistahan voisi saada pohjan… Että tässähän mulla on kirjan raakarakenne, kun kaupunki kerrallaan mennään, ja meininki ja huumori muuttuu koko ajan mustemmaksi.

– Sillon kun Sentenced loppui, niin eihän siihen maailmaan pystyny pitkään aikaan palaamaan tässäkään mielessä. Mutta myöhemmin se ajatus kirjan tekemisestä alkoi vaivata, ja päätin tehdä teoksen vaikka pöytälaatikkoon. Marraksessa oli ihan vitullinen urakka, ja vasta sen päätteeksi aloin hakea kustantajaa. Parista puljusta vastattiin, että voitaisiin julkaista, mutta tarinan rankempia rosoja pitäisi loiventaa. Vastasin niille, että tämä menee ennemmin saunan pesään kuin siloiteltuna kauppaan. Sitten Likeltä otettiin yhteyttä, että tämähän on meidän näköistä kamaa. Kun raapustin nimeä soppariin, niin se oli varmaan kaikista suurin hetki tällä omalla taiteellisella polulla… Oikeasti tuntui, että mä lähden levitoimaan.

– Ajattelin etukäteen, että Marraksen pikimusta huumori ja rankka viinameno menee yli peruslukijan kestokyvyn, mutta eihän siinä niin käynytkään. Tuli niin eläkeläismummoa kuin teinipoikaakin jutulle, että ei saatana, kerrankin joku sanoo näitä juttuja ääneen.

– Tämähän oli tavallaan myös toisen kirjan lähtölaukaus kun tajusin, että elämän varjoja löytyy vähän jokaiselta, myös niiltä niin sanotuilta hienommilta ihmisiltä. Ekaksi tuli nimi Loka, ja mietin sitten tekeväni semmoisen tulehtuneen ja ylilyöntejä pursuavan opuksen, jossa on tulvimalla häiritsevää paskaa ja hävettäviä juttuja, joista kukaan ei kehtaa puhua ääneen.

Luvassa on nähtävästi kolmas­kin kirja, sillä kaavailemasi trilogia kaipaa vielä yhtä osaa.

– Oon miettinyt, että kolmannen teoksen pitää olla julki ennen kuin täytän viiskymmentä. Eihän siihen ole enää kuin muutama vuosi, ja Lokankin tekemisen kanssa meni pitkään. Jos tässä nyt on Marras ja Loka, niin kai sen pitää olla sitten Syys. Tai Joulu. Oon kyllä miettiny jo sitäkin, että jos tämä kolmas romaani valamistuu, niin mitäs sitten? Pitää varmaan vääntää kakstoista, yksi joka kuukaudelle, niin on loppuelämäksi hommaa.

Vielä kaksi kysymystä. Ensim­mäiseksi: miten isyys on muuttanut sinua ja suhtautumistasi elämään?

– Aika helevetin paljon. Poika on nyt seitsemäntoista ja tyttö neljätoista, ja kohtahan ne saattaa muuttaa jo omilleen. Kriisin paikkaa pukkaa silloin. Ennen kuin oli lapsia, niin mietin oikeasti, että jos saan joskus jälkikasvua, niin sitten mun täytyy sulkea se itsemurhaikkuna vähintään kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Siis vittu mikä lähtökohta tehdä lapsia… Hah!

– Jos nyt koitan vakavoitua oikeasti, niin oon yrittänyt pitää helevetin tiukasti kiinni siitä, että tuon omien lasten elämään ajatusta siitä, että heitä rakastetaan ja kaikki asiat järjestyy setvimällä. Oon halunnu tarjota vakautta ja turvaa… Just niitä juttuja, joita itseltä ehkä osittain puuttu.

Toiseksi: miten sinä tahtoisit kuolla?

– No, ensinnäkin toivon, että tämä homma jatkuu vielä mahdollisimman pitkään. Vaikka tässä on välillä lyijyliivit päällä, niin ei tässä ole aikomuksena laittaa haulikon piippua suuhun jatkossakaan.

– Mutta miten haluaisin kuolla… Perkeleen hyvä kysymys! Kyllähän se paras lähtö varmaan olisi, että saisi kuolla unessa ilman tuskia, läheisten ympäröimänä. Mutta tuskin se tämäkään tarina niin hienosti loppuu.

Teksti: Timo Isoaho
Julkaistu Soundissa 5/2020