Voitko väittää, ettet osaa ulkoa sitä kappaletta, jossa lauletaan jään yli Seurasaareen hiihtämisestä, hiomavaunulla sumuisena aamuna ajamisesta, laiturilla kolme seisomisesta ja Kölnin tuomiokirkon näkemisestä?
Eikö päässäsi alakin soida tietty kertosäe, kun ajattelet sitä kappaletta, jossa muistellaan, miten yön viimeinen drinkki vaihtui aamiaiseksi ja siihen lisättiin kahvia?
Jos et tunne näitä Ultra Bran megahittejä, olet todennäköisesti viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä perunakuopassa.
Kappaleet ovat peräisin orkesterin toiselta levyltä, joka julkaistiin vuonna 1997. Mitä ultrabralaisille itselleen tulee ensimmäiseksi mieleen albumista nimeltä Kroketti?
Esitettyäni kysymyksen saman pöydän ääressä istuville Kerkko Koskiselle, Terhi Kokkoselle, Tommi Saarikivelle ja Joel Melasniemelle, he ovat tovin hiljaa vienosti hymyillen ja merkitsevän pitkiä katseita vaihdellen.
– Se on ihan hyvin aikaa kestänyt multiplatinainen mestariteos, Melasniemi lohkaisee lopulta hieman virnuillen.
Koskinen kiinnittää huomionsa pöydällä makaavan levyn kanteen ja löytää siitä albumin merkityksellisyyden.
– Kroketin kannessa oli ensimmäistä kertaa meidän fontti ja visuaalinen tyyli. Yhtäkkiä siinä loksahti kohdilleen niin moni asia, ettei niitä tarvinnut enää myöhempinä aikoina keksiä uudelleen.
– Aika paljon me pöllittiin, tai siis lainattiin, visuaalisia ideoita vaikka The Cardigansilta. Ysärin perusrockestetiikka ei sopinut meidän sekoiluun, Melasniemi jatkaa.
Kaikki pöydässä nyökkäilevät sille, että Kroketti oli albumi, jolla Ultra Bra löysi itsensä. Tämän vuoksi onkin yllättävää, että joukko empii, muistavatko he levyn tekemisestä mitään. Otetaanpa selvää.
Isossa runsaudenpulassa
Vapaaherran elämää -debyytti oli ilmestynyt 1996, ja Kroketti julkaistiin heti seuraavana vuonna. Ultra Bran kokoonpanoon kuului jo tässä vaiheessa toistakymmentä jäsentä, ja sessiomuusikot päälle.
Vaikuttaa siltä, että orkesteri oli täysin liekeissä ja luovuus loimusi pysäyttämättömän kuumana?
– Kun me oltiin ekan levyn jälkeen keikoilla, soitettiin jo tokan levyn biisejä, Koskinen muistelee.
– Me tehtiin koko ajan jotain senkin takia, että oltiin uusi bändi, jolla ei ollut tarpeeksi biisejä. Tätä paikattiin ensin covereilla ja sitten Kroketti-biiseillä. Haikaraa ja Lähetystyötä soitettiin heti Vapaaherran kiertueen alussa.
Melasniemi muistuttaa, ettei Vapaaherran elämää ollut mikään suurmenestys. Hän muistelee, aivan oikein, kultalevyn rajan olleen näihin aikoihin peräti 20 000 myytyä albumia. Levy myi joitakin tuhansia, ja bändi sai luvan tehdä toisen albumin.
– Me pystyttiin melkein alusta asti keikkailemaan varsinkin yliopistokaupungeissa niin, että aina tuli jengiä, ja seuraavalla kerralla porukkaa oli vielä enemmän. Signaali oli, että tämä tulee menemään hyvin, kitaristi sanoo.
– Mehän oltiin vuonna 1996 Provinssissa jo ennen kuin Vapaaherra oli edes ilmestynyt. Soitettiin teltassa, ja kyllä siinä sai hetken ihmetellä, kun porukka taputti tahdissa ja osasi biisien sanojakin, Koskinen lisää.
Pitää muistaa, että Ultra Bra -kokoonpano oli nuoresta iästään huolimatta täynnä kokemusta.
– Kyllä asiassa auttoi, että olin jo ennen tuota kiertänyt kivuliaan coolin Donits-Osmo Experiencen kanssa kaikki nuorisotalot. Mulla oli sellainen flanellipaitainen identiteetti alternativerokkarina, Melasniemi hymähtää.
– Ultra Bra oli jotain ihan muuta. Siinä sai olla mukana ruuvailemassa isoa juttua, eikä roolina ollut kippari. Monille meistä oli varmasti jotenkin freesiä, että tässä porukassa oli paljon väkeä ja kaikki olivat osa isoa kokonaisuutta.
Ultra Bra -debyytti oli tuonut sellaistakin kokemusta, että Koskinen halusi hallita aikaansa tehokkaammin.
– Vapaaherra-sessioissa lauluäänitykset loppuivat joskus kahdeksalta aamulla! Me koitettiin välttää ainakin sitä.
– Äänitettiin myös Kroketti Master Recording -studiolla aika pienellä budjetilla. Mammuttitaudin ja ylihieronnan aika saavutti meidät vasta Kalifornialla [1999]. Krokettia tehtiin määrätietoisen tehokkaasti…
– …mutta kyllä mä muistan, että me ollaan oltu Kroketin aikaan aamuviideltä miettimässä jotain Pärnu-kappaleen loppuluritusta, että lisätäänkö siihen sellainen. Ja sehän on paras kellonaika päätöksille, Saarikivi huomauttaa.
Kyse oli runsaudenpulasta. Krokettia tehtäessä ”tavaraa oli mielettömän paljon”, kuten Koskinen asian muotoilee.
– Vaikkapa Ultra Bran kitarasoolot oli kuin juoksuhaudoissa juoksemista, Melasniemi jatkaa.
– Kerkko kärsimättömänä ihmisenä mietti aina, voisiko jossain kohdassa olla vielä jotain enemmän. Tämä johti usein siihen, että soitin sooloja kilpaa torvien tai jousien kanssa. Musa ei todellakaan loppunut kesken.
Hitaasti hautunut keitos
Pienen alkuverryttelyn jälkeen ultrabralaiset alkavat hahmottaa, millainen meininki bändissä vallitsi Kroketin aikoihin. Ennen kaikkea kirkastuu se, mitkä asiat vaikuttivat eniten bändin soundin kristallisoitumiseen.
– Kun me aloitettiin, tehtiin vaan yhteistreenejä. Tungettiin kaikki laulajat ja soittajat samaan paikkaan, kaikilla oli tulpat päässä ja pidettiin ihan silmitöntä meteliä. Siinä ei ollut mitään järkeä, Koskinen muistelee.
– Kroketin aikaan hajaannuttiin hieman, mikä paransi vahvuuksiamme. Rytmiporukka treenasi keskenään, ja siinä kohtaa alkoi syntyä se Ultra Bra -keitos, että oltiin yhtä aikaa bändi ja orkesteri.
Koskisen mukaan yksi merkittävistä eroista kahden ensimmäisen levyn välillä oli, että lyriikoista vastasi nyt pääosin Koskisen avopuoliso ja tuleva Vihreän liiton puheenjohtaja Anni Sinnemäki.
Antti Lehtinen johtaa toimintaa.
– Se vaikutti muhun paljon, koska tekstit oli niin paljon houkuttelevampia kuin Vapaaherran hölmöilyt.
– Ei Anni tosin koskaan edes kommentoinut meidän biisejä, kun me tehtiin töitä. Enkä mä sanoja. Mutta hyvästä tekstistä syntyi aina nopeasti biisi, jonka vein sitten bändille. Siitä se sekamelska lähti aina liikkeelle. Yksi idea johti toiseen, eikä ollut varmasti mitään, mitä me ei mielestämme olisi saatu kokeilla.
Melasniemi kertoo Kroketilta löytyvän Ero-kappaleen osoittavan bändin nopean kehityksen. Biisi oli mukana jo Ultra Bran ensimmäisellä ep:llä. Kroketilla kuultava raita on siis uusintaversio, joka on puettu päivitettyyn ilmiasuun.
– Me ei oltu kuin vaikkapa Tehosekoitin, jotka oli rokkareita. Ne oli treeniksellä ja niillä oli rockidentiteetti. Me oltiin viattomia nuoria karkkikaupassa. Me ei edes yritetty olla ”omia itsejämme” mitenkään alleviivaten.
– Ero on ensimmäinen biisi, jonka oon säveltänyt, Koskinen tokaisee ja yllättää koko joukon. Kokkonenkin ihmettelee asiaa ja kuittaa sitten, että sehän on aika hyvä ensimmäiseksi sävellykseksi.
Laululiike ja Agit Prop nousevat tietenkin puheisiin. Niihin Ultra Brata 1990-luvulla verrattiin, ja verrataan yhä. Melasniemi empii, ettei oikein vieläkään kuule mainittuja Ultra Brassa.
– Mehän oltiin niihin verrattuna ihan punkkia! Kokkonen huudahtaa.
– Siinä oli jotain viehättävää, ettei me Kroketinkaan aikaan tiedetty yhtään, mitä oltiin tekemässä. Oli hirveä energia, paljon jengiä tekemässä ja sellaista luovaa hulluutta, joka ei edes voi jatkua ikuisesti, Melasniemi sanoo.
– Musta tuntuu, että jo Kroketilla me laulettiin vähän hiljempaa, eikä se ollut enää koko ajan sitä anarkistisesti täysillä vetämistä. Ehkä onneksi niin, koska ei sitä olisi voinut jatkaa kovin pitkään, Kokkonen jatkaa.
Melasniemi tähdentää, että ensimmäisellä levyllä Ultra Bra teki monia juttuja hieman kieli poskessa. Oikein tahallaan genrejä vähän läskiksi vetäen. Kroketin kohdalla jokin oli muuttunut.
– Muistan, kun me kuunneltiin Haikaran miksausta tai valmista masteria pitkäkaulaisista puolen litran pulloista kaljaa juoden ja mietittiin, että tästähän on tullut aika makeeta musaa.
– Jos vaikka Haikaran hajottaisi ihan osiin, niin siellä on flirttiä sinne tänne, mutta kaiken yhdistyessä se ei enää olekaan pastissia tai muuta. Se meidän keitos oli hautunut liedellä pidempään.
Morrisoneja ja Doors-poikuuksia
Tässä vaiheessa meinaa tulla aiemmin pelätty seinä vastaan. Koko nelikko raapii päitään ja ihmettelee, miksi Vapaaherran ja Kalifornian äänitykset ovat hyvässä muistissa, mutta Kroketin eivät.
– Kun mä katson tuota biisilistaa, en esimerkiksi muista soittaneeni Savanni nukahtaa -kappaletta studiossa, Koskinen miettii. Saarikivi naurahtaa perään, ettei muista yhdenkään kappaleen soittamista lainkaan.
Sitten Melasniemellä syttyy lamppu. Hän napsauttaa sormiaan ja palaa muistoissaan treenikämpälle.
– Sen mä muistan, että Suosi ulkomaista -kappaleen rumpukomppi on mun ja saman biisin kitarakomppi Antin [Lehtinen, rummut] tekemä. Katsottiin vaan toisiamme, että hei, vaihdetaan soittimia ja näytetään miten homman kuuluu mennä. Se ”hippi-Doors-biisi” piti saada sovitettua just tietyllä tavalla.
– Mähän pidin sitä ihan menetettynä tapauksena, ennen kuin se kitarariffi keksittiin, Koskinen myöntää.
– Mutta lopulta siihen tuli tosi hienot jousisovitukset ja sellainen ihmeellinen vellova tunnelma, Melasniemi jatkaa.
Yhtäkkiä kollektiivinen tajunnanvirta siirtyy lauluihin. Koskinen havaitsee, ettei Kroketilla ole kovinkaan paljon soolo-osuuksia tai -biisejä. Se on siis Ultra Bran moniäänisimmin laulettu albumi.
– Vuokko [Hovatta] ja Arto [Talme] tosin vuorottelevat Suosi ulkomaista -kappaleessa. Eli siinä he ovat, meidän kaksi Jim Morrisoniamme The Doors -pastississamme, Melasniemi jatkaa ajatusta.
– Mä muuten menin ostamaan Doorsin ensimmäisen levyn cd:nä vasta tuon kappaleen synnyttyä. En ollut kuullut Doorsia koskaan aiemmin, enkä tiennyt yhtään, mistä studiossa puhuttiin, Koskinen paljastaa.
– Äänität kappaletta ensin vähän ja käyt sitten opiskelemassa, mitä se ”Doorssi” oikeastaan onkaan. Sitten menet takaisin äänittämään Hammondit… Tuo kuvastaa jotenkin täysin sitä meidän meininkiä, Melasniemi nauraa.
Muistilokerot alkavat aueta yhä enemmän. Koskinen kertoo, että Älä soita tänne enää koskaan tehtiin televisiosarjaa varten yksissä sessioissa, yhden päivän aikana.
Melasniemi innostuu Heppa-kappaleen introsta, ja varsinkin sen puheosuuksista.
– ”Katso ravaavaa hevosta” -höpöttelystä tehtiin muuten aika monta versiota. Siitä tuli tietenkin menestys, ja se biisin laukkaratakaiku oli ihan neroutta.
– Nyt mä muistan senkin, että kun Kari Pelttari soitti Heppaan trumpettisoolon, se ajettiin wah-pedaalin läpi. Ja mä poljin sitä pedaalia!
Vähän käy pitkäveteiseksi
Yksi Kroketin luovan hulluuden äärikokeiluista on myös levyn suurimpia hittejä.
Sinä lähdit pois oli yksi kappaleista, jotka esitettiin 8. maaliskuuta 1997 Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Tapahtuman nimenä oli Euromunviisut – Neurovision Song Contest ja sen idean oli keksinyt Ismo Alanko.
Kilpailussa oli pari jekkua. Kappale oli sävellettävä neljässä tunnissa etukäteen annetusta aiheesta. Lisäksi lyriikoihin oli ujutettava sananparsi ”yön viimeinen drinkki vaihtuu aamiaiseksi”.
– Kappale piti esittää seuraavana iltana. Me käveltiin Vanhan lavalle oikein reippaina käsi kädessä ja esitettiin kappale talon orkesterin kanssa, joka säesti kaikkia esityksiä, Koskinen muistelee.
Tommi Saarikivi ja Kerkko Koskinen Kroketin äänityksissä.
– Ja sitten me oltiin hyvin pettyneitä… tai siis ihan pöyristyneitä, kun Don Huonot voitti Kannibaali-kappaleella. Me oltiin esitykseen hyvin tyytyväisiä ja ihan varmoja, että me voitetaan, Kokkonen jatkaa. Nelikko kohauttaa olkapäitään, että kai niitä hittejä voi syntyä tälläkin tavalla.
Kolikon toiselta puolelta löytyy niin Iisakin kirkon rakentamista kuin silkkaa sattumanvaraisuutta.
– Käytännössä yksikään Ultra Bra -biisi ei ole ollut lopulta sellainen millaiseksi sen alun perin ajattelin – jos nyt edes ajattelin, Koskinen pyörittelee.
– Monet Kroketin biisit on tehty tiettyyn pisteeseen asti tosi nopeasti, minkä jälkeen ne on viety komppiryhmälle ihmeteltäviksi. Jopa hitti kuten Minä suojelen sinua kaikelta otti muotoaan ihan loppuun asti…
– Manic Street Preachersiä oli kuunneltu, Melasniemi keskeyttää ja hyräilee päälle Everything Must Go -kappaleen tutun oloista kertosäettä.
– Tähänkin biisiin tuli koko ajan lisää lauluja tai puupuhaltimia tai viuluja, eikä sen rakenteessakaan ollut mitään järkeä, mutta jotenkin siitä tuli jotain, Koskinen ihmettelee.
Kokkonen muistaa Minä suojelen sinua kaikelta -kappaleen laulutreenit. Sanoitukset saatuaan ja kappaletta kokeiltuaan ryhmä päätyi miettimään, mahtaako siinä olla potentiaalia.
– Laulajat taisivat sanoa ensin, että tämähän on ihan hirveä riparibiisi, ja mä ajattelin, että tuon on pakko tarkoittaa, että se on hyvä, Koskinen naurahtaa kuivasti.
Kaikkien sattumusten ja runsaudenpulan jälkeen Kroketissa on kenties hulluinta, miten lyhyitä monet sen kappaleista ovat: lauluista kuusi kellottaa alle kolme minuuttia.
– Tähän vaikutti paljon Pekka Aarnio, joka oli myös meidän A&R, Koskinen muistelee vuonna 2019 menehtynyttä tuottajaa – joka muuten sattui olemaan myös Ultra Bran esikuvaksi nostetun Agit Prop -yhtyeen jäsen.
– Me ajettiin usein Pekan kanssa studiolta kotiin, jolloin hän kommentoi päivän aikaansaannoksia. Tosi usein Pekan kommentti oli, että vähän käy pitkäveteiseksi. Mä kirjoitin niin paljon kaikkea kuin vain suinkin pystyin, mutta jos Pekka sanoi jotain, otin sen kyllä ihan totena.
Kahden hepan säännöllä voittoon
Kroketti edustaa monella tapaa ajatonta suomalaista musiikkia, mutta ovathan albumi ja sen julkaisu myös täysin ysäriä. Teos ilmestyi aikana, jolloin levyt myivät suuria määriä ja hype niiden ympärillä oli toista kuin nykyään.
– Mä muistan yhä sen näyn, kun koko Fazer Musiikin ikkuna oli tapetoitu ja koristeltu pelkästään Kroketti-julisteilla ja -kansilla. Siellä oli ilmapalloja ja kaikkea, mikä tuntui kyllä TODELLA ISOLTA, Melasniemi myhäilee.
– En käsitä, miten Johanna Kustannus pystyi tekemään noin ison tempauksen yhden levyn ympärille. Eka levy oli myynyt sen kuusituhatta, eikä toisellekaan ollut sen kummempaa myyntiodotusta, Koskinen ihmettelee.
Liki legendaarinen yksityiskohta Kroketin menestyksessä on se, ettei levyn suosio ollut vain räjähdysmäistä. Albumi kipusi listalle julkaisuviikollaan ja pysyi siellä yli 90 viikkoa putkeen.
Nelikon hekottelu pääsee uusiin sfääreihin, kun mietimme, mikä teki levystä menestyksen. Koskinen kertoo, että kappalejärjestystäkin mietittiin niin paljon, että hän arveli kuunnelleensa siitä kaikki mahdolliset versiot.
Saarikivi oli tosin huomauttanut jo aikoinaan, että 13 kappaleen levyllä erilaisia järjestyksiä voi olla yli kuusi miljardia.
– Lopullisen biisijärkän suhteen meidän oivallushetki oli ”kahden hepan sääntö”, Koskinen naurahtaa. Melasniemi kertoo säännön johtaneen siihen, että Älä soita tänne enää koskaan– ja Heppa-kappaleet asetettiin levylle perätysten.
– Koimme, että ne ovat levyn yhdentekevimmät hukkapalat. Keksimme, että jos ne asetetaan peräkkäin, kuulija pääsee nopeammin pois murheesta ja ne ovat toistensa rinnalla puoliksi siedettäviä.
Melasniemi nostaa lopuksi esille Kroketti-suosikkikappaleensa, joka on kuin tiivistelmä oudosta Ultra Bra -taiasta.
– Tule pelaamaan meidän kanssa krokettia -biisissä ovat parhaiten esillä Ultra Bran poikkeukselliset elementit ja kombinaatiot, naivistiset sanoitukset, raskaamman rockin bändisoitto ja orkestraaliset elementit, jotka viittaavat moderniin klassiseen musiikkiin. Me oltiin ”tosissaan ironisia” ihan kaikilta kanteilta katsottuna, ja se kai iski ihmisiin.