Kitaroita tässä, kitaroita tuossa ja kitaroita vielä tuollakin. Vaikka myös muita instrumentteja löytyy yllin kyllin, ei jää epäselväksi, että Soundin edustaja on saapunut kuusikielisiä rakastavan muusikon kotipesään – Timo Kämäräisen omaan Arthur III -studioon.
Täällä on nauhoitettu esimerkiksi Olavi Uusivirran teoksia ja tietenkin Christmas Album – eihän se ole artisti eikä mikään, jolta ei ole ilmestynyt joululevyä (”pandemia-aikana vähän jammailtiin ja homma lähti käsistä”).
Viime aikoina studiossa on työstetty Laulu pelastaa -pitkäsoittoa. Kyseessä on merkittävä askel satoja levytyksiä tehneelle ja tuhansia keikkoja soittaneelle muusikolle, sillä se on ensimmäinen albumi, jonka Timo Kämäräinen julkaisee omalla nimellään. Teoksen äärelle saavutaan tuota pikaa, mutta lähdetään matkaan vähän kauempaa.
Putkahdit maailmaan keväällä 1979. Perheenne taisi asua ensimmäisinä vuosinasi monessa osoitteessa?
– Kyllä vain. Kävin syntymässä Iisalmessa, mutta asuimme Sonkajärvellä reilun parinkymmenen kilometrin päässä. En ollut täyttänyt edes yhtä, kun muutimme Nurmekseen. Jonkun vuoden päästä, kun vanhempani olivat eronneet, päädyttiin Vieremälle ja sen jälkeen vielä Iisalmeen. Sieltä lensinkin jo omilleni.
– Pikkupaikkakunnilla ja maaseudulla asuminen saattaa olla yksi syy siihen, että diggaan esimerkiksi Jukka Nousiaisen vaihtoehtoisista touhuista. Maanläheinen rock’n’roll tuntuu itsellenikin läheiseltä.
Musiikki on ollut läsnä koko elämäsi. Millaisia varhaisimmat musaan liittyvät muistosi ovat?
– Ensimmäinen ”nyt tapahtui jotain jännää” -kokemus tuli kolmevuotiaana. Minä ja pari vuotta vanhempi siskoni Taina onnistuttiin nimittäin laulamaan – varmasti ihan vahingossa – terssistemma. Oltiin ihan ihmeissään, että mitä nyt tapahtui. Ja sitten naurettiin hysteerisesti.
Ennen kuin keskityit toden teolla kitaraan, soitit pianoa. Kertoisitko hieman näistä soittamisen varhaisvaiheista.
– Olisinko ollut viisi. Kotona oli piano, koska äitini oli soittanut takavuosina. Se oli samassa huoneessa television kanssa, ja muistan soittaneeni Hittimittari-ohjelmassa esitetyn musan, esimerkiksi Sigue Sigue Sputnikin, mukana. Tuntui hienolta, kun tajusin hiljalleen löytäväni oikeita ääniä. Seuraavaksi opin soittamaan korvakuulolta kokonaisia kappaleita, ja samalla myös sointusäestys tuli mukaan kuvioihin.
– Aloin tehdä biisejä kuusivuotiaana. Soitin sähköurkuja ja lauloin omia sanojani. Ihan eka kappale taisi olla Monopolimies, josta on olemassa tallennekin. Se pitää joskus julkaista. Samoihin aikoihin opin lukemaan nuotteja siskoni avustuksella.
– Ekoina kouluvuosina meidän luokassa oli harmoni, mutta maikka ei osannut soittaa, joten minä toimin säestäjänä, kun luokka lauloi vaikkapa Pöllörockia. Kun olin neljännellä, perjantaisin pidettiin aina levyraati, mikä tarkoitti sitä, että soitin luokkaan raahaamillani sähköuruilla musaa ja muut antoivat pisteitä. The Final Countdown nousi voittajaksi monta kertaa.
Pienenä levysoittimen kimpussa ja lähdössä laivalle. 14-vuotiaan juttuna oli sukka päässä. Kuvat: Timo Kämäräisen kotialbumi
Laulu pelastaa -albumilta löytyy kappale nimeltä Lasse. Kertooko se oikeasti niistä ajoista, kun aloit tutustua rockmusiikkiin?
– Se on omakohtainen biisi. Lasse oli vähän vanhempi kaveri, jolla oli rokkihommat, niin kuunteleminen kuin soittaminenkin, aika hyvin hallussa. Lasse myös piti puoliani, kun en itse oikein osannut. Oltiin muutettu pikkukylään muualta ja olin herkkä pikkupoika kahden äidin perheestä – vanhempieni erottua äitini aloitti suhteen toisen naisen kanssa, mikä saattoi aiheuttaa ennakkoluuloja. Eikä toki unohdeta, että törmäsin Lassen ansiosta Kissiin, josta tuli suosikkiyhtyeeni. Myös Dingo oli mahtava, vaikka sitä pitikin kuunnella vähän salaa.
Oliko Ace Frehleyn kuolema kova isku?
– Uutinen veti mielen matalaksi. Spaceman oli coolein Kissin jätkä. Kovimpia Acen juttuja oli The Best of Solo Albums -levyn avausraita New York Groove. Se räjäytti oman pottini aikoinaan ihan täysin.
– Kissin jälkeen aloin innostua vieläkin vanhemmasta musasta. Yhden kerran televisiossa mainostettiin Roy Orbisonin kokoelmaa, ja You Got It – ”anything you want, you got it” – kolahti kovaa. Mikä ääni, mikä karisma! Sitten löysin äidin hyllystä The Beatlesin levyn, ja taas se oli menoa. Mainittakoon monipuolisuuden nimissä myös Raptori, jonka Moe!-albumi on edelleen hyvässä muistissa. Sen innoittamana tehtiin myös koulunäytelmä, jossa räpättiin suomeksi.
– Jos taas soittamisesta puhutaan, innoittavimman iskun tarjoili Jimi Hendrix. Kun näin tallenteen Jimin Woodstockin-keikasta, mikään ei ollut entisellään. Äimistelin suu auki, että miten ihmeessä kitarasta voi tulla tuollaisia ääniä. Samaan aikaan oma soittohomma lähti käsistä. Tajusin kristallinkirkkaasti, että tämä on se juttu, mitä haluan tehdä.
– Hendrixin lisäksi on pakko mainita Led Zeppelin. Kun aloin kuunnella niiden debyyttiä, Good Times, Bad Timesin groove, energia ja rumpufillit räjäyttivät mielen. Ylipäänsä on sanottava, että monet mahtavat löydöt sekoittivat pääni tuolloin ihan täysin ja aloin ahmia musaa yhä monipuolisemmin. Progea, jazzia, grungea, heviä, ihan kaikkea.
Sinua ei tunneta raskaan musiikin tulkitsijana. Soitit kuitenkin nuorella iällä painavampaakin kamaa?
– Varhaisin yhtyeeni, sellainen missä oli esimerkiksi oikeat rummut, oli nimenomaan metallibändi. Yksi parin kilometrin päässä asunut kaveri löi kasetin kouraan ja käski opetella sille taltioidut biisit. Treenasin, ja sitten soitettiin Metallicaa, Megadethiä, Slayeriä, Sepulturaa ja Morbid Angeliä. Oma hevivaiheeni jäi lyhyeksi, mutta tsekkasin toki myöhemmin esimerkiksi Yngwie Malmsteenin juttuja.
– Aiheeseen liittyen soitin 2000-luvun alkupuolella Mika Järvisen kipparoimassa bändissä ja meillä oli keikka Sweden Rock Festivalilla. Läheinen ystäväni Lauri Porra toimi yhtyeen basistina ja alkoi avata minulle modernin heviskenen saloja. Katsottiin esimerkiksi Slayerin keikkaa ja Lauri selosti tapahtumia. ”Seuraavaksi tulee moshpart” ja niin edelleen. Myös Children of Bodom soitti festareilla kovan keikan, ja aloin treenata jo hotellilla yhtä Alexin sooloa.
Mitä mieleesi nousee, kun muistelet Alexi Laihoa?
– Alexi oli mieletön kitaristi, eikä häntä turhaan äänestetty maailman parhaaksi. Myöhemmin pääsin toteamaan läheltä, että hän teki kaiken täysillä ja suurella sydämellä. Vuonna 2015 kävi niin, että Alexi pyysi minut yhdeksi musiikilliseksi ryhmänjohtajaksi 100 Guitars from Hel -teokseensa. Kysehän oli siitä, että Helsingin Senaatintorilla nähtiin sata kitaristia eri puolilta maailmaa tulkitsemassa Alexin sävellystä. Se kunnioituksen määrä, jota mukana olleet muusikot osoittivat maestrolle, oli ihan uskomatonta.
– Keikkaan liittyi myös sellainen hauska juttu, että Alexi oli hoitanut minulle keikkapäivän aamuksi limusiinikyydin. Asuin silloin Vantaan Martinlaaksossa, eikä siellä käy välttämättä kovin usein niin, että muusikonrenttu haetaan duuniin limusiinilla!
Palataanpa jälleen ajassa taaksepäin. Kun aloit treenata Hendrixin innoittamana, miten intensiivistä touhua se oli?
– Yläasteen aikana soitin todella paljon, erityisesti kesälomilla. Kun lukuvuosi oli ohi, aloitin oman ”kitarakoulun”. Treenasin kuusi tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa kurinalaisen aikataulun mukaan: kolme varttia soittoa, vartti taukoa.
– Eka 45-minuuttinen sisälsi mekaanisia sormiharjoituksia, toinen asteikkotreeniä, kolmas nelisointuja, neljäs tunnetun rockbiisin soittamista ja viides jonkun jazzkappaleen – tai sinne päin – tulkitsemista. Ja sitten kuudennella nelivitosella kirjoitin omaa musiikkia.
– Kun harjoittelin lähemmäs neljäkymmentä tuntia viikossa, kyllähän se alkoi näkyä ja kuulua. Näiden varhaisten treenivuosien aikana kehitys oli erityisen nopeaa. Muusikko ei kuitenkaan ole koskaan valmis, ja pyrin edelleen harjoittelemaan ja oppimaan jotain uutta päivittäin. Olen myös huomannut, että voin ylipäänsä paremmin, jos soitan paljon.
– Näihin samoihin aikoihin aloin soittaa myös muutamaa vuotta vanhempien kaverien kanssa. Poljin ensin viidentoista kilometrin matkan treenikämpälle, ja sitten vedettiin Zeppeliniä, Jukka Tolosta, Yesiä ja erilaisia jazzjuttuja. Otin myös erityisellä innolla haltuun roots-kamaa – Lightning Hopkinsia, deltabluesia ja niin edelleen. Musiikinnälkä oli silloinkin kyltymätön.
Kun peruskoulu oli ohi, muutit Kuopioon. Millaisia muistoja musiikkilukiosta jäi?
– Se oli yhtä juhlaa. Sain Kuopiossa valtavasti tukea ja vahvistusta sille, että soittaminen on juttuni. Kaikki tuntuivat nyökyttelevän, että poika, skulaa sitä kitaraa, tuo on hienoa!
– Näihin aikoihin, tai vähän aiemminkin, tajusin, että soittaminen antaa minulle jonkinlaisia supervoimia, joita pitää vaalia. Olin vähän hiljainen ja vetäytyvä, mutta kun kitara alkoi vinkua, yhteys aukesi – niin röökipaikan Metallica-paitaisiin koviksiin, urheilijatyyppeihin kuin kaikkiin muihinkin. Ja tietysti tyttöihin. Musa toimi yhdistävänä siteenä, mikä tuntui herkässä iässä mielettömän hienolta.
Tutustuitko jo tuolloin kuopiolaiskitaristi Erja Lyytiseen?
– Kun olin lukiossa, Erja kävi jo konservatoriota, mutta kyllähän me ystävystyimme. Myöhemmin ollaan myös esiinnytty yhdessä: esimerkiksi itsenäisyyspäivänä 2020 soitettiin Finlandia ehkä miljoonalle tv-katsojalle!
Kirjoitettuasi ylioppilaaksi lähdit opiskelemaan Helsinkiin. Millaista se oli?
– Asioita alkoi tapahtua hirveällä tahdilla. Pääasiallinen ajatukseni oli, että teen omaa musaa, jota toki teinkin, ja jätän sessiokitaristin hommat muille. No, se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan.
Et ollut asunut Helsingissä kauankaan, kun sinut pestattiin Kari Tapion bändiin. Mitä silloin tapahtui?
– Soitin esimerkiksi Paavo ja Zephyr -yhtyeessä. Oltiin Lapissa, ja keikkaa seurannut Kari Tapio tuli kysymään kuka olen. No, Timo Kämäräinen Iisalmesta. Kari tuumasi: ”Kärppä Kämäräinen, Iisalmen Visa!” Sitten se nauroi ja lisäsi, että voisit muuten tulla minun bändiin.
– No, kolme kuukautta myöhemmin hänen kitaristinsa Jiri Jalkanen katkaisi kätensä, ja lähdin sitten tuuraajaksi. Silläkin oli vaikutuksensa, että Olli Haavisto – yksi esikuvistani – soitti yhtyeessä pedal steeliä. Pesti kesti lopulta puolisen vuotta ja soitettiin yli sata keikkaa. Sitten ilmoitin maestrolle, että minä lähden nyt toteuttamaan progejazzarin haaveitani.
Pelkästään omalla tiellä et kuitenkaan pysytellyt. Miten liityit Ismo Alanko Säätiöön?
– Muutamat eri ihmiset, muun muassa rumpali Marko Timonen, suosittelivat minua Ismolle. Pian huomasin olevani ikonisen Ismo Alangon kitaristi. Siinä piti vähän nipistää käsivartta. Eihän ollut mennyt montakaan vuotta, kun olin nähnyt Alangon suurenmoisen keikan Ilosaarirockissa ja miettinyt, miten siistiä siinä bändissä soittaminen olisi.
Millaista se sitten oli?
– Juuri niin hienoa kuin odotinkin. Ismo oli kannustava ja muutenkin mahtava bändiliideri. En voi kylliksi korostaa Alangon merkitystä uralleni. Muistan myös elävästi, miten osuvasti hän kiteytti nämä hommat: ”Musiikin on tarkoitus koskettaa, ja rock rock’n’rollin tehtävänä on saada perseet pyörimään.”
Muistatko ensimmäisen esiintymisesi Säätiön riveissä?
– Oikein hyvin. Mentiin Jyväskylän Lutakkoon ja tissuteltiin matkalla kaljaa. Olin 23-vuotias, ja bändin muut jäsenet olivat kokeneempia kehäkettuja – myös oluenmaistelun suhteen. Kun päästiin Lutakon pihaan, huomasin olevani aikamoisessa laitamyötäisessä. Hupsista, mitähän tästä tulee. Onneksi osasin biisit vaikka unissani takaperin, ja keikka meni ihan hyvin. Ennen lavalle nousemista kieltämättä hirvitti, että loppuuko tämä saman tien. Onneksi ei, sillä me tehtiin seuraavina vuosina satoja mahtavia keikkoja.
Millainen fiilis estradilla voi parhaimmillaan olla?
– Kun kaikki toimii, lavalla oleminen tuntuu aivan maagiselta. Ja jotenkin selittämättömältä. Hypätään ilmaan ja päädytään johonkin hienoon paikkaan. Jotkut kuvailevat, että keikka alkaa ja sitten se loppuu, eikä tarkkoja muistoja jää. Minä taas muistan pienetkin yksityiskohdat ja myös virheet oikein hyvin. Jopa kiusallisen hyvin!
Vuonna 2005 soitit edelleen Alangon yhtyeessä, mutta julkaisit myös ensimmäisen soololevysi Unean. Eikä siinäkään ollut kaikki. Kiirettä piti?
– Eka soolo oli iso täyttymys, mutta samoihin aikoihin ilmestyi myös Beagon-yhtyeen [Kämäräisen ohella basisti Jape Karjalainen ja rumpali Olli Krogerus] debyyttilevy Countryside. Se oli rocktrio, jonka nimi kirjoitettiin g:llä Hurriganesin takia. Keikkailtiin ympäri maata ja soitettiin vaikka missä.
– Näinä tiukimpina aikoina esiintymisiä oli yli kaksisataa vuodessa. Toki kaikkea muutakin tapahtui. Päivä saattoi käynnistyä jollain studiosessiolla, ja illaksi mentiin keikalle. Ja sen jälkeen baariin. Ja aamulla taas studioon. En tiedä, miten sitä tahtia jaksoi.
Vuonna 2012 perustit Toot Toot -duon Olli Krogeruksen kanssa. Miten homma lähti liikkeelle?
– Bändi syntyi Beagonin jatkumona. Toot Tootin biisi Mr. B. – pidemmältä nimeltään The Disappearance of Mr. B. – kertoo Beagonin ”katoamisesta”. Ajatukseni meni niin, että kappaleessa Mr. B. lähtee kulkemaan kohti metsässä näkemäänsä valoa, kun taas myöhemmin julkaistussa Mr. B. 2 -biisissä päähenkilö erakoituu sinne metsäiseen majakkaansa.
Muun muassa Kissiä ja Pink Floydia tuottanut Bob Ezrin intoili Toot Tootista. Oliko teillä suunnitelmia yhteistyöstä?
– Bob oli tosiaan vaikuttunut kuulemastaan ja olisi halunnut tuottaa meitä. Kuvio kuitenkin kaatui manageriportaiden rattaisiin – tai niiden puutteeseen – eikä päästy tuumasta toimeen.
Onko Toot Toot vielä olemassa?
– On toki. Bändi aktivoituu taas jossain vaiheessa, sillä olen innoissani uusista biiseistä. Musiikillisesti ne ovat aika jymäkkää kamaa, ja sitähän Toot Toot on muutenkin diskografiassani edustanut – sitä vähän raskaampaa tavaraa.
– Huomautettakoon tässä välissä, että ymmärrän oikein hyvin, jos ”Timo Kämäräisen taiteilijakuva” tuntuu satunnaisemmalle seuraajalle vähän sekavalta. Itselleni kaikki on loogista, sillä työstän musiikkia aina omien arvojeni pohjalta. Erityylisistä lopputuloksista huolimatta koen siis tekeväni samaa juttua.
Yli kymmenen vuoden mittaisesta yhteistyöstäsi Olavi Uusivirran kanssa ei ole vielä puhuttu. Miten se alkoi?
– Taas kerran olin päättänyt keskittyä tiukasti omiin hommiini – lähinnä Toot Tootiin – ja jättää freelancepuolen jutut. No, Olli Krogerus soitti Olavin bändissä, ja he kysyivät minua mukaan. Ensin olin sitä mieltä, etten lähde, mutta toisaalta mietin, että Olli soittaa Olavin kanssa joka tapauksessa. Eli jos heillä on keikka, Toot Tootilla ei ole. Sitten lupasin lähteä komppikitaristiksi yhden kesän ajaksi.
– Kuinka ollakaan, Olavin bändissä kävi kato ja mentiin treenaamaan neljästään – minä, Olli, Olavi ja basisti Jaakko Kämäräinen. Soitettiin pari biisiä, ja Olavi totesi ykskantaan, ettei tähän taida edes mahtua toista kitaraa. Alettiin operoida tällä nelikolla ja tehtiin nopealla tahdilla Ikuiset lapset -albumi. Toimin levyn tuottajana, ja siitä tuli Olavin seuraavan, vähän rokimman vaiheen startti. Samalla omat suunnitelmat muuttuivat ja jäin bändiin pysyvästi.
– Olavi on huikea tyyppi ja meistä on tullut hyvin läheisiä. Ollaan toistemme lasten kummeja ja sitä rataa. Ja jos musasta puhutaan, Olavin yltiöpäinen rohkeus on omaa luokkaansa. Hän rakastaa sitä vaarantunnetta, kun tilanne on ihan levällään viisi minuuttia ennen keikan alkua.
– Muistuu mieleen, kun vedettiin tv-keikka Ruisrockin Rantalavalla 2015, ja yhtäkkiä Olavi huusi: ”Mä lähden uimaan, soittakaa jotain!” Ai jotain? No, aloitettiin Säkkijärven polkka, ja Uusivirta paineli mereen. Olihan se älyttömyydessään fantastista.
Kuvat: Tomi Palsa, Tero Ahonen ja Miro Palokallio.
Onko seuraava Uusivirta-levy työn alla?
– Hyvinkin vahvasti, se ilmestyy näillä näkymin jo ensi keväänä. Tehdään vähän uusia kokeiluja, sillä minun lisäkseni mukana on myös muita tuottajia: Danitello, Heviteemu ja Alpo Nummelin.
Sinua on nähty aika vähän television viihdeorkestereissa, mutta nyt olet mukana Elämäni biisi -ohjelmassa. Miten päädyit siihen pestiin?
– Olin muutamissa tv-jutuissa 2000-luvun alkupuolella, mutta en kokenut sitä ihan omakseni. Hyvin monta vuotta myöhemmin soitin Lenni-Kalle Taipaleen kanssa eräillä jatkoilla, minkä lopputulemana päädyin taas telkkariin. Elämäni biisi on hieno kotimainen konsepti, jossa pääsen soittamaan elävää musiikkia uskomattomien artistien kanssa. Ei voi valittaa.
Miten paljon treenaatte yhtä lähetystä varten?
– Homma laitetaan läjään kahdessa päivässä. Eka päivä on aika lyhyt: treenataan kutakin biisiä parikymmentä minuuttia ja mietitään parannusehdotuksia. Lähetyspäivänä hiotaan sovitukset valmiiksi ja luodaan varsinainen show.
Mennäänpä sitten marraskuun lopussa ilmestyvän Laulu pelastaa -albumin äärelle. Olet julkaissut useita omia levyjä, mutta uutuus on sikäli poikkeuksellinen, että se ilmestyy nimenomaan Timo Kämäräisen nimellä. Keräsitkö rohkeutta kaikki nämä vuodet?
– Voi hyvinkin olla. Vuonna 2018 julkaisin Mä voin loistavasti -albumin Ihana leijona -taiteilijanimellä, ja Laulu pelastaa on tietynlaista jatkoa sille, hieman eri kulmasta toki.
Mikä oli uuden levyn lähtökohta?
– Ehkä olen naiivi, mutta mielestäni ihmiset tarvitsevat näinä aikoina musaa, joka auttaa… jaksamaan. Koen niin, että sellaisen albumin tekeminen on jopa velvollisuuteni. Haluan tarjota omalta osaltani voimaa ja toivoa – en eskapismia, vaan rohkeutta kohdata todellisuus ja klaarata homma. Jos tällä levyllä on jokin viesti, se voisi olla tämä: yritetään nyt hemmetti jaksaa, vaikka paskaa tuleekin niskaan. Tai: otetaan toisiamme kädestä kiinni, vaikka ollaankin erilaisia, ja pelastetaan yhdessä tämä palava maailma.
– Jonakin toisena päivänä saattaisin karjua päin naamaa ja välittää toisenlaista viestiä, mutta juuri nyt tällainen albumi tuntui oikealta.
Kerro hieman Laulu pelastaa -otsikosta.
– Onhan se aika Lennonia, mutta uskon laulun pelastavaan ja parantavaan voimaan ihan oikeasti. Jo nuoruuden hoitokotikeikoilla näin, miten muistisairaat vanhukset heräsivät tiedottomasta tilasta musiikin avulla. Kuinka hienoa se on?
Mikä oli ajatuksesi tuotannon suhteen? Levy soundaa 60–70-lukulaiselta, mutta samalla sen musiikki on ajatonta poprockia.
– Soitettiin bändin kanssa livenä eikä metronomia juuri käytetty. Olen tehnyt tuottajana paljon tiivistämistä ja tehostamista, mutta tämä on duunattu eri tavalla. Halusin antaa kuulijalle aikaa ja tilaa. Siellä on esimerkiksi sooloja, joiden lyhentämistä mietin, mutta lopulta jätin sinne kaiken.
Levyn päätöskappale Tänne jäin on hauska tapaus. Onko se omakohtainen ennustus?
– Niin että menen jossain vaiheessa soittelemaan jonnekin etelään ja jään sinne? Saa nähdä!
Marraskuun lopussa soitat suuren konsertin Helsingin Musiikkitalossa. Mitä on luvassa?
– Suunnitelmissa on tarjota melkoinen musiikillinen matka. Mukana on huikeita soittajia ja vieraita, joista mainittakoon Olavi Uusivirta, Pepe Willberg, Mirella ja Risto. En halua paljastaa liikaa, mutta tarkoituksena on toteuttaa keikka, joka ei unohdu ihan hetkessä. Ensi keväänä soitetaan näillä näkymin muitakin konsertteja, mutta tarkat suunnitelmat ovat vielä auki.
Viimeinen kysymys… Lapsesikin soittavat kitaraa. Ilmestyykö jonakin päivänä Kämäräinen Family Record tai jotain sen suuntaista?
– Hyvä idea. Erityisesti sen vuoksi, että tyttäreni tekevät paljon kovempia biisejä kuin minä. Ja kohta he ovat varmaan parempia soittajiakin!
20. lokakuuta
Studio Arthur III, Pitäjänmäki, Helsinki