Kun ennen keikan alkua katselin järjestysmiestä roudaamassa pyörätuoliliuskaa paikalleen, niin mietin Stam1nan merkitystä kuuntelijoilleen. Bändin musiikki konkreettisesti nostaa yli vaikeuksien. Täyteen buukattu Olympiakortteli on kierreportaineen, pienine tiloineen ja vanhoine rakenteineen ehkä esteellisimpiä keikkapaikkoja mitä voi kuvitella. Silti yhtyeen musiikki saa ihmiset tulemaan paikalle rajoitteista välittämättä. Musiikki poistaa ongelmat ja kadottaa murheet ainakin hetkeksi.
Lavarekvisiitta oli koruton. Ainoastaan yhtyeen nimellä varustettu taustakangas ja muutama hammaslogoinen pönttö, joten sen yksityiskohdista haltioituminen ei vienyt huomiota musiikista. Uusi levy Apnea kuullaan keikoilla kronologisesti kokonaisuudessaan. Stam1na on tehnyt vastaavaa ennenkin luottaen levykokonaisuuksien toimivuuteen ja siihen, ettei yleisö tihrustele kännykästään muffinsinteko-ohjeita niiden parin paskan biisin aikana. Koska paskoja biisejähän ei toki ole.
Ei lämppäreitä, ei turhia kikkailuja. Valoja hetkeksi himmeämmäksi, bändi innostuneiden huutojen saattelemana lavalle ja soitto käyntiin. Pohjoinen lehto ja sitä seurannut Opas toimivat hyvänä introna Golem– ja Satiiri -kappaleiden räyhäkämpään ilmaisuun. Nämä saivat yleisössä toki aikaan pyörivää hiestyttävää liikuntaa, jota myös pittaukseksi kutsutaan.
Välispiikit olivat tyypillisen vuorovaikutteisia. Kitaristi Olkkonen informoi, että torstai on heidän valomiehensä mukaan ”thristday.” Yleisö innostui tästä sutkautuksesta niin paljon, että pyysi kertomaan lisää vitsejä. Näitä tulikin sopivassa määrin. Innokkaimmat huutelivat näyttämään palaa. Kärsimättömimmät pyysivät olemaan hiljaa ja soittamaan musiikkia.
Apnea on eheä, syvällinen kokonaisuus ja sen kuunteli erittäin mielellään kokonaan kaikkine nyansseineen. Torvisektiota ei sentään lavalla nähty, mutta raadollisempi ilmaisu ei kappaleiden tenhoa vienyt. Kun tuskaa, painajaisia ja pahaa oloa puretaan taiteeseen avoimesti ja sydämellä, se eheyttää. Erityisesti levyn päättävä nimibiisi sisälsi niin voimakkaan tunnelatauksen, että betonisoituneet kyynelkanavani miltei avautuivat.
Pienen tauon jälkeen palattiin vielä soittamaan potpuri muiden levyjen kappaleita. Hyvällä otannalla valitut sävelmät tukivat kerrontaa ja yhtenäistä keikkakokemusta sekä myös ilahduttivat selkeästi muitakin kuin itseäni. Omat lemmikit Enkelinmurskain ja viimeisenä kuultu Lääke riemastuttivat erityisesti. Pari ensimmäistä levyä sivuutettiin, mutta pelkästään niiden kappaleita kuultiin toki edellisellä kiertueella.
Onnelliset ihmiset purkautuivat tukkoisiin kierreportaisiin jonottelemaan takkejaan keikan jälkeen. Mietin, että loistava keikka on antanut pyörätuolissa liikkujille todennäköisesti siivet ja liikuntakyvyn takaisin. Vai onko paikassa sittenkin hissi jonnekin piilotettuna?
Parinkymmenen vuoden odotus ei onneksi päättynyt vieläkään eikä Stam1na soittanut huonoa keikkaa. Tiedossani ei ole, että tekisi näin koskaan muutenkaan.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
