Teksti: Santeri Seessalo, kuvat: Tomi Palsa
Turun Linnanpuistossa nähtiin kolmen päivän aikana jäähyväisiä, nostalgisia paluita ja tuulen pyörteitä. Kesärauha tarjosi jälleen kattavan määrä vaihtoehtomusiikkia ripauksella valtavirtaa.
Perjantai
Perjantain avasi Ville Leinonen, taustabändinään pitkästä aikaa Valumo, joka oli suosittu akti 2000-luvun alussa. Leinonen tasapainoilee taidokkaasti iskelmäpopin ja marginaalin taidemusiikin välillä, mutta Valumon kanssa ilmaisu kallistuu perinteisempään iskelmärockiin – kenties siinä suosion syy. ”Tähtityttönen” soi varmasti monen päässä yhä tänäkin päivänä, mutta kuka muistaa Leinosen synkän debyytin Raastinlauluja tai huvittavan hevilevyn Sufs Up? Molemmat saivat mediassa turhan tympeän vastaanoton. Oikeastaan haluaisin kuulla kokonaisen keikan niihin keskittyen, mutta saatan olla ainoa.
Comebackiksi voi laskea myös Reginan esiintymisen, jossa kuultiin kulttimainetta niittäneen Soita mulle! -albumin kappaleet kokonaisuudessaan. Levyn suosio ei ihmetytä, sillä se on tasapainoinen ja unenomainen kokonaisuus. Iisa Pajulan sooloura päättyi viime vuonna, joten Reginan paluu ei tullut varsinaisena yllätyksenä. Iisan esiintyminen sekä bändin soitto on minimalistista ja herkkää. Eturivin yleisö lauloi tunteella mukana ja muisti biisien sanat ulkoa. Itsekin yritin, mutta pää löi tyhjää.
Rajumpaa rokkia esitti Grande Mahogany, jota on kutsuttu “Suomen Jimi Hendrixiksi”. Funk-vaikutteet olivat vahvasti läsnä – jopa siinä määrin, että kiinnostus on ollut ulkomailla suurempaa kuin Suomessa. Uskon, että Grande Mahoganyn musiikki toimii niin isoilla festareilla kuin intiimeillä klubeillakin.
Omalta osaltani illan päätti taiderock-yhtye Kuusumun Profeetta, joka on lavoilla kymmenen vuoden tauon jälkeen. Viimeisin levy Huutoja hiljaisessa huoneessa on kestänyt hyvin aikaa, ja huhut uuden albumin tekemisestä saavat iloiseksi. Mika Rätön teatraalinen laulu ja jazzahtava pianonsoitto tuntuivat tällä kertaa erityisen kirkkaalta. Onko hän aina ollut noin taitava? Voi olla, mutta en muistanut. Taiteellista mahtipontisuutta tasoittaa Rätön hillitty huumori, joka ei tuntunut jokaiselle avautuvan. Nautin, mutta näin myös kärsiviä ilmeitä.
Lauantai
Lauantain ohjelma siirtyi useita tunteja, kun satamasta puhaltanut myrskytuuli pakotti järjestäjät pitämään portit suljettuna klo 18 asti. Litku Klemetin keikka jouduttiin perumaan kokonaan. Festivaalikansa pakkautui sisään kerralla, ja Vallihaudankadulle muodostui ylipitkä jono. Joku kekseliäs ehti välissä jokirantaan kaljalle. Toisella yrityksellä portit aukesivat kuin ihmeen kaupalla suoraan edessäni.
Ensimmäisenä vastaan tuli Nössö Nova. Sambaa, trooppista poppia ja afroamerikkalaista jazzia yhdistelevä yhtye oli yllättävän raikas, vaikka rokin kanssa vain flirttailtiin. Nimi on osuva: tarpeeksi nössöä, mutta silti charmikasta. Tunnetuin kappale “Dynamo” ei noussut muiden yläpuolelle, mikä kertonee tasaisesta biisimateriaalista. Rumpali Severi Koivusalo on muuten Timo Koivusalon poika ja teki viime vuonna erinomaisen dokumentin Pepe Willbergistä. Ei polvi pojasta ainakaan huonone.
Festivaalin kaupallisempaa osastoa edusti norjalainen Sigrid, yksi Skandinaavian tunnetuimmista pop-artisteista, vaikka en tiennyt hänestä etukäteen mitään. Yksi hänen kuunnelluimmista kappaleistaan on Leonard Cohen -cover “Everybody Knows”, joka tiivistää hyvin mahtipontisen soundin. Omat kappaleet olivat menevää peruspoppia, josta ei jää allekirjoittaneelle paljon käteen, mutta jengi näytti tykkäävän. Vastaavaa suurieleisyyttä nähtiin Vestan ja Olavi Uusivirran keikoilla, joista Olavin sinänsä laadukkaat biisit olivat entuudestaan niin tuttuja, että keikasta oli vaikea innostua.
Yön hämärässä lavalle nousi kotimainen elektro-yhtye Giant Robot, jonka comeback-keikka aukeni hitaasti, mutta varmasti. Sähkörummut napsuivat täsmälleen, ja viimeistään “Helsinki Rock City” sai porukan tanssimaan. Liian lyhyeksi jäänyt festaripäivä päättyi tyylikkäästi.
Sunnuntai
Sunnuntaina sää suosi, ja Kesärauha teki yleisöennätyksen. Ensimmäisenä ehdin rock-trio Lala Salamaan, jonka soundi oli räkäinen ja soitto hienosti yhteen hitsattua. Itsevarmuus ja intensiteetti hieman horjuivat välispiikeissä, mutta muuten keikka oli lähellä täysosumaa.
Goldielocks, joka nousi UMK:n kautta suurempaan tietoisuuteen, esitti sumean muistini mukaan hittinsä “Made of” kahdesti. Ohjelmiston suppeus vai hittibiisin maksimointi? Mene ja tiedä. Muutkin kappaleet hoitivat hommansa.
Päivän suurin yllättäjä oli brittiläinen punkrock-bändi Lambrini Girls. Energia oli ylitsevuotavaa, ja debyyttialbumi Who Let the Dogs Out -albumi nousi livenä toiselle tasolle. Moshpit lavan edessä oli Kesärauhan toistaiseksi suurin – ansaitusti. Viikonlopun paras keikka.
Ilta päättyi tanskalaiseen Mewiin, joka soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Tai niin luultiin: heti keikan jälkeen ilmoitettiin lisäkeikasta Helsingin Jäähallilla joulukuussa. Toimittajakaverini kanssa pääsimme haastattelemaan yhtyetta ja laulajana toimiva Bjerre arveli suosion Suomessa johtuvan Mewin introvertista tyylistä, joka puhuttelee suomalaisia. Voi olla. Mewin keikalla tunnelma oli samaan aikaan haikea ja innostunut. Biisit toivat mieleen 2000-luvun alun, hyvässä ja pahassa.
Tuuli aiheutti ongelmia, mutta muuten Kesärauha 2025 sujui hyvin. Järjestäjät lupasivat hyvitykseksi ensi vuoden lippuihin alennusta, mikä sekin on jotain. Festarit, joissa jollekin sanottiin hyvästit ja toiset toivotettiin tervetulleeksi takaisin. Niin se välillä menee.
Lisää Tomi Palsan ottamia kuvia löydät täältä.